Vesissä toinen silmä kertoo elokuvaohjaajasta Ossi Juhonkoskesta, joka on aikoinaan ollut Suomen filmimaailman suuri lupaus, mutta joka ei meinaa pysyä nykypäivän elokuvamaailmassa mukana. Juhonkoski lähtee maaseudun rauhaan laatimaan käsikirjoitustaan uuteen elokuvaansa. Vanhoilla kotiseuduillaan hänen on kohdattava menneisyytensä uudelleen.
Teoksesta on luettavissa Joenpellon omat ajatuksen luovan työn tekijästä ja erityisesti kirjoittamisesta. Joenpelto oli julkaissut jo 14 romaania, mutta hän ei ollut vielä julkaissut ns. läpimurtoteostaan. Myös romaanin päähenkilö Juhonkoski kamppailee uuden tekstinsä kanssa ja yrittää pysyä modernissa maailmassa mukana.
Joenpelto on todennut kirjoittaneensa Vesissä toisen silmä -romaanin kevyellä otteella, vaikka hänen henkilökohtaisessa elämässään oli paljon murheita. Hän myös piti kirjaa välityönään. Hänellä oli tapana julkaista teos joka toinen vuosi, joten teos päätyi julkaistavaksi. Vesissä toinen silmä sai kriitikoilta ihan hyvät arvostelut.
Lähteet:YLE: Eeva Joenpelto: Vesissä toinen silmä – Koe julkisuuden kääntöpuoli (yle.fi/kirjojensuomi)Lukujonossa-blogi: 101 kirjaa: Vesissä toinen silmä (1971) (6/2017)Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 222–235.
“Multakokkareenakin vielä tuon muistan.” Näin Eeva Joenpelto lausui erään kiivaan väittelyn yhteydessä saamaansa loukkaukseen. Samalla hän tajusi, kuinka oivallinen ilmaus oli, ja lausahduksesta sai alkunsa Vetää kaikista ovista -romaanin punakaartilaisen leski Tilta Gröönroos.
1970-luvulla odotettiin, että joku kirjoittaisi suuren suomalaisen aikalaisromaanin, joka onnistuisi käsittelemään osuvasti nykyaikaa. Joenpeltokin luonnosteli nykyaikaisia aiheita, mutta koki nykyhetken vaikeana hahmona, joka oli liian lähellä voidakseen tarkastella sitä osuvasti. Hän alkoi etsiä ajanjaksoa, joka muistuttaisi 70-lukua. Pohdinnoissaan hän päätyi 1920-lukuun, josta hän löysi monia yhtymäkohtia silloisen nykypäivän poliittiseen kahtiajakautumiseen. Hän ymmärsi, että jos hänen pitäisi kirjoittaa aikalaisromaani, hänen pitäisi muuttaa nykyaika historiaksi. Vain silloin voisi nähdä yhtä aikaa kauas ja lähelle.
Joenpelto on itse syntynyt 1920-luvulla, joten aikakausi oli hänelle jokseenkin tuttu, mutta nyt hänen oli tutustuttava lapsuutensa miljööseen aikuishahmojen näkökulmasta. Hän teki valtavasti taustatyötä erityisesti vasemmiston vaiheista, mikä 1970-luvun alun Suomessa ei ollut aivan helppoa.
Vetää kaikista ovista kertoo värikkäästi Lohjan teollistumisen alkuvaiheista ja kahtiajakautuneesta Suomesta. Joenpelto kirjoitti käsikirjoitusta tavallista pidempään, keskellä käynnissä olevaa avioeroaan. Kun Joenpelto palautti käsikirjoituksensa kustantamoon, kaunokirjallisen osaston johtaja Vilho Viksten totesi, että nyt Joenpelto oli kirjoittanut niin hienon romaanin, ettei hän vielä edes pystynyt sanomaan, kuinka hienon.
Romaanista tuli kirjasyksyn 1974 tapaus. Joenpelto oli kirjoittanut 15 tasapaksua romaania, mutta nyt hän yllätti kaikki. Helsingin Sanomissa häntä verrattiin Väinö Linnaan. Kirja kohosi nopeasti Suomen myydyimmäksi kirjaksi.
Lähde:Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 235–240, 254–256.
Vetää kaikista ovista oli Eeva Joenpellon uran merkittävä käännekohta. Lukeva yleisö ja kriitikot povasivat kirjalle jatkoa, mutta Joenpelto itse on antanut ristiriitaista tietoa sarjan muodostumisesta: välillä hän sanoi, ettei koskaan ajatellut kirjoittavansa sarjaa, välillä hän kertoi suunnitelleensa niin alusta alkaen. Luotuaan miljöön ja hahmot, tarina alkoi elää eikä kaikkea ollut yhdessä osassa vielä kerrottu. Sarjan jokaisen osan Joenpelto kuitenkin on sanonut lopettaneensa niin, että sarja voisi päättyä siihen.
Lohja-sarjan ensimmäisen osan valmistuttua Joenpelto jatkoi 1920-luvun tutkimista. Apunaan hän käytti mm. Veikko Huttusen kirjaa Kansakunnan historia 6, 13 vuotta vanhemman kriitikko Toini Havun omakohtaisia kokemuksia ja Veikko Piirasen kirjaa Vaivaishoidosta sosiaaliturvaan. Lohja-sarjalla on vankka todellisuuspohja, mutta historioitsija Joenpelto ei ole. Hän keskittyy sarjassaan ihmiskuvaukseen, erityisesti naisiin.
Joenpelto pelkäsi kuin esikoiskirjan jälkeen toista kirjaansa julkaiseva kirjailija, ettei Lohja-sarjan toisesta osasta pidetä. Sarjoilla on tapana heiketä loppua kohti. Toisin kuitenkin kävi: Kuin kekäle kädessä vakuutti lukijat ja kriitikot. Rafael Koskimies kehui arvostelussaan Joenpellon saavuttaneen eräänlaisen täyttymyksen kertojana, taiteilijana, ajattelijana ja persoonallisuutena.
Lähde:Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 287–289, 296–297.
Lohja-sarjan toisen osan jälkeen Joenpeltoa arvelutti sarjan jatkaminen. Yleisö toivoi sitä, mutta jotkut varoittelivat, että kolmas osa voi olla virhe. Varoittelut antoivat Joenpellolle puhtia tarttua jälleen kynään ja jatkaa lohjalaisten tarinaa.
Sarjan kolmannessa osassa on siirrytty 1920-luvun loppuun, vuoden 1918 kymmenvuotisjuhlaan, mikä aiheuttaa monenlaista poliittista liikehdintää. Joenpelto päätti myös kirjoittaa 1970-luvulle epämuodikkaasta aiheesta, yksityisyrittämisestä.
Sataa suolaista vettä ei syntynyt helposti. Kirjoitusprosessin aikana Joenpelto jopa pyörtyi kerran. Ilmestyttyään kirja kuitenkin sai jälleen ylistävät arvostelut. Joenpellon kehuttiin olevan komeimmillaan. Ensipainos myytiin loppuun viikossa, ja ylistäviä arvioita ilmestyi viikosta toiseen.
Lähteet:Kirjavinkit.fi/arvostelut/sataa-suolaista-vettaHelena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 289–290, 293–294.