Romaanissa Avoin, hellä ja katumaton Joenpelto kirjoitti ensimmäistä kerran suoraan todellisista henkilöistä, Sammatissa asuvista vanhoista sisaruksista Paavo ja Hanni Lietzénistä. Romaanissa he saivat nimet Heikki ja Hertta Saren. Sarenin sisarukset edustavat romaanissa vanhanaikaista arvomaailmaa, sukua, taloa ja tavaroita. He eivät suostu muuttumaan uuden maailman mukana. Heidän vastaparinaan on 1980-luvulle tyypillinen liikemieshuijari, läkkiseppä Risto, jonka tärkein arvo on raha. Hän asuu Sarenin tilan mailla vuokralaisena.
Kun Heikki Saren kuolee hämärissä olosuhteissa, hän jättää jälkeensä oudon testamentin. Tästä alkaa Hertta Sarenin ja Risto Lindqvistin pitkä ja näkymättömissä käytävä kamppailu. Romaani törmäyttää kaksi toisilleen vierasta maailmankuvaa. Romaanin tunnelma on trillerimäinen.
Romaani vastaanotettiin hyvin. Jopa Hanni Lietzén luki romaanin ja piti siitä. Joenpelto kuitenkin kielsi romaanin lähettämisen syksyn Finlandia-taistoon, koska hän koki, ettei romaani ollut hänen parhaimpiansa. Suomen Kirjasäätiö jopa kyseli WSOY:lta kirjan perään, mutta Eeva Joenpellon tahtoa piti kunnioittaa.
Lähteet:Kirjasampo.fiHelena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 362.
1990-luvulla Eeva Joenpelto lähti mukaan vastustamaan Lohjan halki kulkevaa moottoritietä, joka tuhoaisi rakastetun kulttuurimaiseman. Vastustus onnistui ja rakennushanke kaadettiin. Joenpelto jäi kuitenkin miettimään kunnallispolitiikkaa, päätöksentekoa, vallankäyttöä ja rahan vaikutusta ihmisiin. Moottoritietaistelussa hän oli saanut omin silmin nähdä kunnallispolitiikan hyväveliverkoston toimintaa. Joenpelto oli myös tutustunut 1980-luvulla pankkien toimintaan toimiessaan Helsingin Suomalaisen Säästöpankin valvojana, eikä se ollut jättänyt kovin hyvää kuvaa pankinjohtajien toiminnasta.Aluksi Joenpelto kirjoitti pöytälaatikkoon ajatuksiaan moottoritien kiistasta, mutta pian hän huomasi kirjoittavansa romaania.
Käsikirjoituksesta muodostui lopulta Joenpellon yksi hienoimmista romaaneista, Tuomari Müller, hieno mies. Romaani on nimetty tuomari Müllerin mukaan, mutta oikeastaan romaani kertoo Müllerin vaimosta Meeri Mülleristä, joka päättää kostaa ennen aikojaan menehtyneen miehensä kiusaajille. Vihan saavat tuta niin pankin kuin kaupungin johto. Romaani kuoriutuu kuin sipuli ja paljastaa kerros kerrokselta lisää pikkupaikkakunnan johdon toiminnasta.
Romaanissa on harvoja hyviä ihmisiä. Myös Meeri Müller toimii harmaalla alueella: hän haluaa kostaa hyväluontoisen miehensä kokemat vääryydet, mutta samalla hän hävittää miehensä testamentin, joka olisi oikeuttanut herra Müllerin ensimmäisen vaimon perintöön. Rouva Müller on olemukseltaan kuin rouva Glad mutta hahmoltaan karikatyyri. Hän on yhtä häijy kuin hänen vastustajansa, mutta hänen tekonsa näyttäytyvät erityisen rumilta, kenties koska hän on vanha nainen. Antamalla vanhan naisen toimia häikäilemättömästi Joenpelto näyttää, kuinka häikäilemätöntä joidenkin miesten käytös voi olla.
Tuomari Müller, hieno mies voitti Finlandia-palkinnon. Joenpelto oli jo 73-vuotias ja arveli teoksen olevan hänen viimeisensä. Mahdollisuus voittoon saattaisi siis olla viimeinen. Hän myös piti teosta erittäin onnistuneena ja uskoi sen mahdollisuuksiin. Vuonna 1994 voittajan valitsi rouva Tellervo Koivisto, joka oli tunnettu Joenpellon ihailija. Myöhemmin Koivisto on paljastanut, että mietti pitkään palkinnon antamista jollekulle toiselle ehdokkaalle, koska piti Joenpellon valitsemista yllätyksettömänä. Hän oli kuitenkin lukenut Joenpellon tuotantoa ja todennut, että pakkohan palkinto antaa Joenpellolle, sillä romaani on niin hyvä. Palkinnonjakotilaisuudessa Koivisto kehui romaania perinteiseksi kunnon romaaniksi, jonka maailmaan lukija tempautuu ensimmäisistä sivuista alkaen. Kiitospuheessaan Joenpeltokin puhui pitkän proosan puolesta.
Tuomari Müller, hieno mies menestyi muutenkin erinomaisesti. Siitä tuli Akateemisen kirjakaupan kaikkien aikojen myydyin romaani, se voitti Varjo-Finlandian ja se sai kehuja niin lukevalta kansalta kuin kirjallisuuden merkkihenkilöiltäkin.
Lähde:Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 385, 387–397.