Lohja-sarjan kolmas osa päättyi mielenkiintoiseen kohtaan Suomen historiassa, eikä Joenpelto halunnut vielä lopettaa. Neljännessä osassa edetään kohti 1930-lukua. Lama yltää Lohjallekin. Sahat seisovat, kun kauppa ei kulje, työttömyys uhkaa ja sijoitukset ovat vaarassa. Joenpelto halusi tietää, mitä hänen hahmoilleen käy, varsinkin Anja Julinille, jota hän piti yhtenä vaikeimmista romaanihahmoistaan.
Neljännen osan kirjoittaminen oli vaikeaa. Joenpelto valitteli sitä haastatteluissa, ja myös hänen luottolukijansa Vilho Viksten antoi käsikirjoituksesta murskaavaa palautetta. Palaute sai Joenpellon työskentelevään intensiivisesti, ja kirja ilmestyi aikataulussa alkusyksystä 1980.
Yleisö otti Eteisiin ja kynnyksille -romaanin vastaan varauksellisemmin kuin sarjan aiemmat osat. Vahva historiallinen ote oli siirtynyt syrjään, ja huomio oli hahmojen kohtaloissa ja draamassa.
Neljännen osan jälkeen Joenpelto on kertonut, että materiaalia hänellä olisi ollut viidenteenkin osaan, mutta hän päätti siirtyä eteenpäin. Hän kuitenkin vihjasi, että joitain sarjan hahmoja saatettaisiin nähdä tulevaisuudessa.
Lohja-sarja teki Joenpellosta suomalaisen kirjakentän kuningattaren. Sarja myös inspiroi muita kaupunki/paikkakuntasarjoja, kuten Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjaa (1982–1997). Vastaavanlaisia sarjoja oli toki ilmestynyt aiemminkin, kuten esimerkiksi Laila Hietamiehen [Hirvisaaren] Lehmusten kaupunki -sarja (1972–2004) ja Kalle Päätalon Iijoki-sarja (1971–1998).
Lähteet:Kirjavinkit.fi/arvostelut/eteisiin-ja-kynnyksilleHelena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 294–296, 325–326.
1980-luku oli vaurastumisen, moraalisen rappion ja aatteiden aikaa. Nuoriso valtasi taloja, maailma oli jakautunut itään ja länteen ja nousukausi rikastutti nuoria kaupunkilaisia. Eeva Joenpelto oli jo yli 60-vuotias eikä hän pyrkinytkään kuvaamaan nuoria, mutta jotain 1980-luvun hengestä hän onnistui tallentamaan romaaniinsa Elämän rouva, rouva Glad.
Romaani sijoittuu 1930-luvulle. Joenpelto tarvitsi jälleen vuosikymmenten eron nykypäivään pystyäkseen kuvaamaan sitä. Vilho Viksten on kuvaillut Elämän rouva, rouva Gladia eevamaisimmaksi kirjaksi. Rouva Gladilla on rahaa, valtaa ja suhteita. Hän on ehtinyt ikään, jolloin hän ei ole vielä liian vanha, mutta aikaa ei ole liikaakaan jäljellä. Rouva Glad on nainen, jonka kyydissä miehet eivät pärjää. Hän pukeutuu kuin hieno nainen ja käyttäytyy kuin mies. Kirjaa voisi pitää Lohja-sarjan viidentenä osana, sillä ajallisesti se jatkaa siitä, mihin Lohja-sarja jäi, mutta se on luonteeltaan hyvin erilainen: pikemminkin psykologinen kuvaus yksilöstä kuin yhteiskunnallinen kuvaus muutoksesta.
Elämän rouva, rouva Glad -romaanin rouva Gladin aviomies Viljami on rakennusurakoitsija. Tällä tavalla Joenpellon kotitalon Vares-Kantolan rakentaminen tulee myös romaaneihin. Rouva Glad tutustuu aviomiehensä kautta liike-elämän saloihin, ja jäätyään leskeksi hän ottaa hoitaakseen miehensä bisnekset. Muitakin miehiä rouva Gladin elämässä on, mutta ne eivät jää pysyviksi.
Romaani oli tietenkin kirjasyksyn tapaus. Joenpellon vahvat naiset ja heikot miehet otettiin taas esiin, mikä harmitti Joenpeltoa, sillä yleisö ei ollut ymmärtänyt rouva Gladia niin kuin Joenpelto oli yrittänyt kirjoittaa: koppava ja hienoihin vaatteisiin pukeutuva nainen ei välttämättä ole vahva, vaan alta voi paljastua hyvinkin rikkinäinen ihminen. Romaanin sipulimaisessa rakenteessa paljastetaan, kuka rouva Glad on ja miten hänestä on tullut hän.
Lähde:Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 337–341.
Rikas ja kunniallinen kuvaa kamppailua perheyrityksen herruudesta. Hotellikonsernin toimitusjohtaja Eero Kuula on työllistänyt kaksi vävyään. Toinen vävyistä haluaisi uudistaa konsernia ja toisen mielestä yrityksen konsepti voisi pysyä ennallaan. Eero Kuulalla itsellään on kaksi tytärtä sekä yksi iltatähtenä syntynyt poika, josta ei ole yrityksen jatkajaksi. Romaanissa käydään taistelu yrityksen herruudesta, mutta samalla romaani käsittelee taistelua erilaisten näkemysten välillä.
Ilmestymisajankohdan nykyaikaan sijoittuva Rikas ja kunniallinen jatkaa Elämän rouva, rouva Gladin tapaan liike-elämän kiemuroiden kuvaamista. Yritysmaailma on tavoitteiltaan samanlainen kuin nykypäivänäkin, mutta toteutustyyli on kaukana nykypäivän digitaalisesta maailmasta. Joenpelto on onnistunut tallentamaan romaaniin ajan hengen. Joenpellon yksityiskohtainen kuvaus voi tarjota nykylukijalle aikamatkan menneisyyteen. Samalla ihmisten halut, toiveet ja tarpeet ovat ajattomia.
Hotellimaailma oli Joenpellolle vieras aihe ja hän piti teosta välityönään. Teos kuitenkin sai, kuten yleensä, kiitettävät arviot, ja nykylukijatkin ovat pitäneet siitä. Kirjan ilmestymisen aikoihin perustettiin Finlandia-palkinto, eikä Rikas ja kunniallinen ollut ehdolla palkinnon saajaksi. Vuoden 1983 kirjasato oli erittäin kovatasoinen, ja palkinto jaettiin lopulta Erno Paasilinnan esseekokoelmalle Yksinäisyys ja uhma.
Lähteet:Luetut, lukemattomat -blogi: Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen (3/2019)Sallan lukupäiväkirja -blogi: Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen (4/2020)Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 348–349.
Jottei varjos haalistu -kirjan julkistustilaisuudessa Eeva Joenpelto julisti viimein kirjoittaneensa esikoisromaaninsa. Romaanin aihe oli hänelle hyvin henkilökohtainen ja hän piti romaania myös erityisen onnistuneena.
Jottei varjos haalistu sijoittuu 1940-luvun sodasta toipuvaan Suomeen. Romaani seuraa Kuovinojan sisaruksia, joista vanhempi, Erika, on velvollisuudentuntoinen ja suoraselkäinen elämänsä iltapuolelle ehtinyt nainen, kun taas kymmenen vuotta nuorempi Julius viihtyy naisseikkailujen parissa ja elää kuluttavaa elämää alkoholisoituneena eläinlääkärinä. Juliuksella on myös Asko-niminen poika, joka on syntynyt Juliuksen lyhyen avioliiton aikana.
Romaani alkaa siitä, kun Kuovinojan suuri sukutragedia muistuttaa olemassaolollaan. Kuovinojan tilan on aikoinaan perinyt perheen nuorin poika, jättäen Erikan ja Juliuksen isän, perheen vanhimman lapsen, perinnöttömäksi. Nuorin poika ja varsinkin hänen vaimonsa paljastuivat myöhemmin ahneiksi eivätkä huolehtineet vanhanisännän vanhuudenturvasta. Nyt tilan perillinen on kuollut, ja Erika serkkuineen haluaa varmistaa, ettei perijää haudata suvun arvokkaaseen hautaan lähelle kirkkoa, samaan hautaan isovanhempiensa kanssa.
Kuovinojan suvun tragedia on lähes suoraan Joenpellon elämästä. Hänen isänsä oli perheen vanhin poika ja tuleva Joenpellon tilan isäntä. 1800-luvun uusimaalaiset vauraat talonpojat ihannoivat sivistystä, joten Juhokin lähetettiin kouluun. Perheen keskimmäistä poikaa taas opinnot eivät kiinnostaneet, joten hän jäi kotiin auttelemaan. Juho suoritti opinnot ja palasi kotiin morsiamen kanssa. Pian sen jälkeen Juhon isä, Joenpellon isoisä, suivaantui jostain Juholle ja ohitti hänet perinnössä. Joenpellon tila annettiinkin keskimmäiselle pojalle, joka oli vuosia opetellut maatilan hoitoa esikoisen opiskellessa muualla.
Eeva Joenpelto vietti lapsuutensa kuullen juttuja siitä, miten hänen isänsä ainoa perintö oli taskuun unohtunut vaateharja. Ammatiltaan Juhosta tuli kyläkauppias. Joenpelto kasvoi perheessä, jossa kannettiin kaunaa menneille tapahtumille. Hän ei tavannut kaikkia sukulaisiaan eikä vieraillut Joenpellon tilalla. Vanhoista perintökiistoista puhuttiin pikku-Eevan seurassa, mutta ei koskaan suoraan hänelle. Asia jäi vaivaamaan häntä. Lopulta hän palasi isovanhempiensa kohtaloon ja kirjoitti romaanin Jottei varjos haalistu. Jopa WSOY:lla ihmeteltiin, miten romaanin aihe oli pysynyt piilossa vuosikymmeniä ja näkyi Joenpellon tuotannossa vasta nyt.
Lähde:Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 349–354.
Eeva Joenpelto jatkoi oikeudenmukaisuuden käsittelyä romaanissa Ei ryppyä, ei tahraa. Tällä kertaa hän valitsi aiheekseen lasten kärsimyksen huonossa avioliitossa. Romaanin päähenkilöksi hän ajattelee Ireneä, ratsutilan emäntää, jonka mielenterveys alkaa murentua lapsuudessa koettujen tapahtumien seurauksena.
Taustatarina kertoo Ellen Janssonista, kellokauppiaan ainoasta tyttärestä, joka nai velkaisen apteekkarin. Aviomies on katkera menestyneelle silmälääkäriveljelleen ja haluaa rakentaa elämälleen kauniit kulissit. Hän tarvitsee menestykseensä hyvän vaimon, vaimon perintörahat ja kauniisti käyttäytyvät lapset. Apteekkari Jansson on kuin Lohja-sarjan Oskari Hännisen äärimmäisiin viety sukulaissielu. Mies on kylmä, kova ja väkivaltainen, kun taas vaimo vaikenee ja suojautuu lastensa taakse. Kulissit kuitenkin pidetään kunnossa. Lopputuloksena on perhetragedia.
Joenpelto tutustui romaanin kirjoittamisen aikana sekä psykologiaan että hevostenhoitoon. Hän halusi selvittää, miten lapsuuden traumat voivat vaikuttaa aikuisuuteen. Tutkimuksen tuloksena syntyi Irene, Ellen Janssonin tytär ja ratsutilan emäntä, joka sairastu psyykkisesti, koska hänet on jo lapsena opetettu vihaamaan isäänsä ja jolta on lapsuudessa pimitetty asioita. Irenen tuhoaa lopulta puhumattomuus, joka juontaa juurensa jo lapsuuden kokemuksista.
Joenpelto halusi kirjoittaa siitä, kuinka hänen kuvaamassaan pahan miehen ja hyvän naiset avioliitossa todellisia häviäjiä ovat lapset. Irenen lisäksi myös perheen toinen tytär Elina kärsii ja karkaa omilleen. Perheen vanhin poika Aarre sen sijaan on hyvin tärkeä Irenelle. Hän vierailee Irenen luona ratsutilalla usein.
Romaani on taitavasti aseteltu ja sen näkökulmahenkilöt on valittu kiinnostavasti, mutta ratsutilaus kuvausta on moitittu liian lavertelevasti. Samalla tavalla kuin romaanissa Ritari metsien pimennosta (1966), tässäkin romaanissa kirjailijan taustatyötä ei ole onnistuttu häivyttämään tarpeeksi.
Ei ryppyä, ei tahraa pääsi syksyllä 1989 Finlandia-ehdokkaaksi, mutta se ei saanut palkintoa. Sen sijaan kirja voittaa Akateemisen kirjakaupan Varjo-Finlandian, mikä sai Joenpellon tyytyväiseksi.
Lähde:Kirjasampo.fiHelena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015) s. 356–359.