Kertomus: Kadonnut ostoslista

Kassakone Pihlin kaupasta. Lohjan Museo.

Päivää! Minä olen museohiiri Roope. Tänään olen hiipinyt sisään sekatavarakauppaan. Täältä voi ostaa kaikenlaista!

Oi, täällä tuoksuu niin hyvältä! Miten paljon ruokaa! Hajusta tunnistan, että kellarissa myydään maaleja ja rakennustarvikkeita. Kauppias ja kauppa-apulainen seisovat pitkän tiskin takana. Saa nähdä, jos vaikka lattialle tippuisi pala makkaraa, niin saisin makupalan itselleni.

Klink, klonk! Ovikello kilahtaa. Pikkutyttö ja hänen isoveljensä astuvat sisään kauppaan. Pojalla on toisessa kädessä seteli ja toisessa kädessä maitokannu. Nykyään ostokset maksetaan rahalla, mutta ennen vanhaan voitiin maksaa turkiksilla tai suolalla. Lapset katsovat portaikon viereen asetettuja hienoja leluja. Minä hiivin kohti lihatiskiä haistellakseni hieman lähempää. Mmm, nakkimakkaroita pitkinä ketjuina – ne ovat hyviä!

Yhtäkkiä kuulen, kuinka tyttö niiskuttaa hiljaa. Juoksen ylös kassakoneen takana olevalle hyllylle ja piiloudun kahvipurkin taakse. Tyttö on surullinen ja hänen veljensä vaikuttaa vihaiselta:

”Minähän sanoin, ettet saa hukata ostoslistaa!” hän sähisee. Tyttö katsoo lattiaan ja kuiskaa:

”Mutta olen varma, että minulla oli se, kun tulimme. Ainakin silloin, kun sinä pysähdyit leikkimään värileikkiä muiden poikien kanssa. Ja silloin, kun ostimme postimerkkejä kirjakaupasta. Nyt äiti kyllä suuttuu!”

”Itse sinä seisoit ja leikit nappihyrräsi kanssa”, poika mumisee. Hänkin näyttää vähän surulliselta.

Kauppias sanoo: ”Sinä voit soittaa kotiin äidillesi, mutta se maksaa 100 markkaa. Puhelin on toimistossa.”

Voi ei, minun täytyy auttaa tyttöä! Missä ostoslista voi olla? Mietin, missä kaikkialla kaupassa lapset ovat olleet. Sitten keksin: he seisoivat leluhyllyn luona. Juoksen sinne, ja katson alas rappusiin. Ehkä lista on lentänyt tiehensä? Mahtavaa, tuolla näkyy valkoinen paperi. Se on jäänyt kivilevyjen väliin. Nyt minun täytyy nopeasti keksiä, miten saan sen ylös.

Ha, kellarin rautakauppa! Kiiruhdan alas portaita ja näen rautalankaa lattialla. Sen avulla saan paperilapun ylös. Puuh, tuolla isoveli seisoo. Hän ei ole vielä ehtinyt soittaa puhelimella, joten jätän lapun tiskille ja piiloudun vaa’an taakse.

”Tässähän teidän ostoslistanne on, miten minä en sitä huomannut?” apulainen huudahtaa iloisesti.

Minä huokaisen helpotuksesta. Katselen, kuinka apulainen mittaa maidon kannuun ja laskee mukaan viisi nakkimakkaraa, yhden jokaiselle perheenjäsenelle. Viimeiseksi hän leikkaa palan makkaraa kummallekin lapselle vaivanpalkaksi. Ihanaa, hän todellakin pudottaa makkaran päätypalan lattialle. Sen minä hotkaisen nopeasti suuhuni. Kauppias antaa yhden karamellin kummallekin lapselle, kuten hänellä on tapana. Lapset kiittävät kohteliaasti. He kumartavat ja niiaavat ja sanovat ”Hyvää päivänjatkoa!” He hyppäävät iloisina pyörän selkään, tyttö tarakalle pojan taakse. Sitten he voivat pyöräillä järven rannalle uimaan ja nauttimaan karamelleista.

Minä livahdan nopeasti ulos kaupasta. Hyppään kyytiin seuraavaan hevoskärryyn, joka on matkalla Lohjan kauppalaan.

 

Aiheeseen liittyvää: