MINÄ KASVAN                             Takaisin etusivulle
- Kasvuikäisen fyysinen kehitys ja sen tukeminen -

Teksti on terveydenhoitaja Anita Lindevall´in tekemästä Lapsi eri ikäkausina -teemaan liittyvästä kansiosta.

SISÄLLYSLUETTELO                                    Alkuun

Perimä ja kasvuolosuhteet  

Yksilön kehitystä säätelevät äidiltä ja isältä sukusolujen yhtyessä saadut perintötekijät, geenit, jotka määräävät ihmisen perimän eli genotyypin. Perintötekijät asettavat rajat lapsen kasvulle, kehitykselle ja oppimiskyvylle. Yksilön fyysistä kasvua säätelevät perintötekijät ovat sidoksissa monien eri geenien yhteisvaikutukseen. Tällaisia ominaisuuksia ovat ruumiinrakenne ja kehon mittasuhteet, pituuden ja painon kasvu sekä sukupuolten väliset kasvuerot. (Harinen-Karkela. 1990, s.15). 

Rodulliset erot vaikuttavat mm. siihen, että lapset kehittyvät eri tavoin. Mustaihoisten lasten luusto kehittyy varhaisemmin kuin valkoihoisten lasten . Rodullinen periytyminen näkyy selvimmin ulkomuodossa, mm. ihon värissä ja hiusten laadussa. (Harinen-Karkela. 1990, s.16). 

Yksilö perii tavallaan myös ympäristön, johon hän syntyy – perii sen terveyskulttuurin, tavat ja tottumukset, jotka saattavat vaikuttaa kehitykseen jo ennen syntymää. Yksilön kehitykseen vaikuttavat lisäksi fyysinen kasvuympäristö, sen aineelliset elinehdot sekä yksilön elämäntyyli, johon psyykkinen ja sosiaalinen kasvuympäristö vaikuttavat. Ympäristötekijöiden ja perintötekijöiden  osuutta on vaikea erottaa toisistaan. Ilmiasu, fenotyyppi, perustuukin perintötekijöiden ja ympäristöolosuhteiden yhteisvaikutukseen. (Harinen-Karkela.1990, s.16). 

Ympäristötekijöistä on ravinnon saanti tärkein. Olosuhteissa, joissa lapset yleensä saavat riittävästi hyvälaatuista ravintoa, on sikiökauden ja vastasyntyneen  kauden ravinto saanut suuren merkityksen lasten kasvua ja kehitystä säätelevänä tekijänä. Jos lapsi kärsii sikiökaudella ravinnon puutetta niin että hänen kasvunsa jää jälkeen, hän ei myöhemminkään aina saavuta sitä kasvua, jota hänen geneettinen kasvupotentiaalinsa edellyttäisi. Sikiökausi on kriittinen nimenomaan aivojen kehityksen kannalta. 
(Kantero ym.1986, s. 23). 
                                                                               Sisällysluetteloon         

Fyysinen ympäristö 

Ihminen on fysiologisten toimintojensa kautta sidoksissa fyysiseen ympäristöönsä. Ihminen tarvitsee kehittyäkseen fyysistä tilaa kohtuolosuhteista lähtien. Myöhemmin lapsi tarvitsee enenevässä määrin kehitystasoaan ja tarpeitaan vastaavaa tilaa laajentaessaan elämänpiiriään. Tila ja sen muodot vaikuttavat esim. motoriseen suoriutumiseen. Siten fyysiset puitteet ja materiaaliset tekijät joko edistävät tai estävät kehitystä ja sitä tukevaa käyttäytymistä. (Harinen-Karkela.1990, s. 21). 

Maantieteellisen asemamme aiheuttamat vuodenaikavaihtelut näkyvät lapsen fyysisessä kehityksessä siten, että painon lisäys on vilkkainta myöhään kesällä ja syksyllä, pituuskasvu keväällä ja alkukesästä. Tämä johtunee valon aiheuttamasta hormonitoiminnan  säätelyn muutoksesta. (Harinen-Karkela.1990,s.22). 

Teknisesti turvallinen  ympäristö vähentää tapaturmavaaraa ja antaa lapselle mahdollisuuden turvallisesti ja oma-aloitteisesti liikkua ympäristössä, jolloin lapsen  itseluottamus lisääntyy. Fyysisen ympäristön  pysyvyys ehkäisee lasten ja nuorten stressiä. Ympäristön monet kemialliset (mm.ilman rikki- ja typpioksidipitoisuudet) ja fysikaaliset (mm.säteily ja melu) haittatekijät saattavat häiritä  yksilön kehitystä. (Harinen-Karkela.1990, s. 22).                               
                                                                                                                      Sisällysluetteloon

Psyykkinen ympäristö 

Ihmisen havainto- ja kokemusympäristö eli psyykkinen ympäristö vaikuttaa välillisesti yksilön fyysiseen kehitykseen. Perusturvallisuus, joka kehittyy lapsen varhaisina elinvuosina, vaikuttaa yksilön terveyttä edistävään tai sitä vaarantavaan käyttäytymiseen. Psyykkinen turvallisuus lapsen perushoidossa luo pohjaa terveelle itseluottamukselle, jonka varassa yksilön on helpompi kohdata elämän kriisivaiheita, jotka voivat altistaa terveyttä vaarantavaan käyttäytymiseen. (Harinen-Karkela.1990, s. 22).

                                                                                                                     Sisällysluetteloon
                                                                                                                          

Sosiaalinen ympäristö 

Ihminen on sidoksissa sosiaaliseen ympäristöönsä vuorovaikutuksen kautta. Kasvuyhteisön terveyttä edistävät ja/ tai vaarantavat tavat siirtyvät sosiaalistumisprosessissa lapsen ja nuoren käyttäytymiseen. Vanhempien, sisarusten ja toveripiirin malli yksilön terveyskäyttäytymiseen on merkittävä. Esimerkiksi tupakoimattomien vanhempien lapsista suurin osa välttää tupakointitavan. (Harinen-Karkela.1990, s. 23). 

Itsetunto kehittyy hoivaamistapahtumassa, jolloin lapsi saa kokemuksen hyväksytyksi tulemisesta. Jos itsetunto kehittyy vahvaksi, lapsi ja nuori kestää paremmin ympäristön sosiaalisen paineen, joka altistaa epäterveellisille elämäntavoille, esimerkiksi liialliseen alkoholin käyttöön. (Harinen-Karkela.1990, s. 23). 

                                                                                                                   Sisällysluetteloon

Perushoito 

Perushoidolla tarkoitetaan fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten  perustarpeiden tyydyttämistä lapsen varhaisina elinvuosina. Kehitys ilman fyysisten perustarpeiden minimitason tyydytystä ei ole mahdollista. Ravinnon tarpeen tyydyttäminen on fyysisen kehityksen tärkein edellytys. Elimistö käyttää ravintoa ja sen aineosia kudosten muodostumiseen ja uusiutumiseen. Pehmeitten kudosten muodostumiseen tarvitaan pääasiassa valkuaisaineita ja luuston kivennäisaineita. Ravinnosta saadaan energiaa lihastyöhön, kehonlämmön pitämiseen tasaisena, sisäelinten sekä hermoston toimintaan. Energiaa elimistö saa ravinnon sisältämistä hiilihydraateista, rasvoista ja valkuaisaineista. Elintoimintoja säätelevät ravinnosta saatavat vitamiinit, kivennäisaineet, vesi, entsyymit ja elimistön erittämät hormonit. (Harinen-Karkela.1990, s. 24).
                                                                                                                     Sisällysluetteloon

Energiantarve 

Lapsen päivittäinen energiantarve voidaan arvioida  seuraavasti: imeväisiässä n.0,4 MJ (=100 kcal), leikki-iässä n.0,35 MJ (=80 kcal) ja murrosiän loppupuolella n.0,3 MJ    (=50 kcal). Lapsen energiantarve voidaan myös arvioida näin: 4,2 MJ (=1000 kcal) + 420 kJ (100 kcal) x lapsen ikä vuosina. Esimerkiksi noin 3-vuotiaan lapsen keskimääräinen energiantarve on 1300 kcal/vrk.

Suurin osa energiasta eli 47% kuluu imeväisiässä perusaineenvaihduntaan, noin 30% kuluu kasvuun ja 10-23 % liikuntaan. Vähitellen kasvuun ja perusaineenvaihduntaan tarvittavan energian osuus pienenee murrosikään tultaessa. Terveellä lapsella energiantarpeen varmimpana mittarina voidaan pitää ruokahalua. Lapsi pystyy fysiologisen säätelymekanisminsa avulla ratkaisemaan tarvitsemansa ruokamäärän. Normaaliin kehitykseen kuuluu, että kasvukautena saattaa esiintyä aikoja, jolloin lapsen ruokahalu on tilapäisesti huono. (Harinen-Karkela.1990,s.24-25). 

Lapsuudessa elimistön kokonaisvesimäärä on 70-85% koko kehon painosta ja täysikasvuisella 40-70%. Elimistöön vuorokaudessa tuleva ja siitä poistuva vesi ovat määrältään tasapainossa keskenään. Lapsella vaihtelee päivittäin nestemäärä, joka vastaa kolmasosaa solunulkoisesta nesteestä. Tästä syystä lapsen nestetarve on suhteessa suurempi kuin täysikasvuisen ja nestetasapaino järkkyy helpommin esimerkiksi ripulin vuoksi. Imeväisellä nesteen tarve on 100-150 ml/kg/vrk ja kouluikään tultaessa täysikasvuisen tasolla, noin 50 ml/kg/vrk. (Harinen-Karkela.1990, s. 26). 

                                                                                                                     Sisällysluetteloon

Hormonitoiminta 

Kasvun sisäeritteisinä säätelytekijöinä toimivat hormonit. Niiden normaali toiminta on kasvun perusedellytys. Kasvuhormonin ja insuliinin eritys sekä kilpirauhasen normaali toiminta ovat kasvulle välttämättömät. Lisäksi lisämunuaisen kuorikerroksen ja sukuhormonin normaali toiminta ovat edellytys murrosiän kasvupyrähdykselle. (Harinen-Karkela.1990,s.29). 

Hormonit vaikuttavat elimistön aineenvaihduntaan, eri elinten kasvuun ja toimintaan, kudosten erilaistumiseen, sukupuoliseen  sekä psyykkiseen kehitykseen. Veressä kiertävä hormoni saattaa kiihdyttää tai hidastaa umpirauhasten (aivolisäke, lisämunuaiset, kilpirauhanen, lisäkilpirauhanen, haima, kateenkorva, käpylisäke ja istukka) toimintaa. Jotta lapsen ja nuoren kasvu edistyisi normaalisti, hänen elimistössään tulee olla haiman erittämää insuliinia ja lisämunuaisen kuorikerroksen erittämiä hormoneja. Umpirauhasten eritystoiminnan lisäksi ruoansulatuskanavan hormoneilla on tärkeä merkitys ravinnon imeytymiselle, joka on välttämätön edellytys kasvulle ja kypsymiselle. (Harinen-Karkela.1990,s.165-169). 

Unen aikana solutoimintaa rakentavien (anabolisten) hormonien, esim. kasvuhormonin toiminta on vilkasta, kun taas ns. kuluttavien (katabolisten) hormonien, jotka eivät edistä solukasvua, eritys on matala. Useat hormoneista tahdistuvat unen eri vaiheisiin. Säännöllinen nukkumaanmenoaika ja unen yhtäjaksoisuus ylläpitävät parhaiten elimistön normaalia hormonitoiminnan rytmisyyttä. Suurin osa kasvuhormonista erittyy yöllä 1-2 tuntia nukahtamisen jälkeen. (Harinen-Karkela.1990, s. 168-169).
                                                                                                                         Sisällysluetteloon

Kehityksen tukeminen 

Fyysisen kehityksen ja terveyden tukemisen tavoitteena on turvata  kasvuikäisen häiriötön kasvu ja kypsyminen. Kehityksen tukemisen perusajatuksena on pyrkimys vaikuttaa lapseen ja nuoreen niin, että hän oppii arvostamaan terveyttä voimavarana.

Fyysinen terveys on osa terveyttä. Fyysiseen tasapainoisuuteen kuuluu, että elimistö toimii häiriöittä ja pystyy mukautumaan olosuhteiden muutoksiin. (Harinen-Karkela.1990, s. 30).

                                                                                                                         Sisällysluetteloon
                                                                                                                                 

Hermosto 

Hermoston tehtävä on muokata ja varastoida informaatiota kehostamme ja ympäristöstämme sekä ohjata sen perusteella elinten kasvua ja toimintaa. Aistimukset, tajunta ja muut psyykkiset toiminnot, kuten käyttäytyminen, perustuvat hermosolujen toimintaan.

Autonominen hermosto jakautuu sympaattiseen ja parasympaattiseen alajärjestelmään. Helminauhamainen sympaattinen hermorunko sijaitsee selkärangan molemmin puolin. Se vaikuttaa pääsääntöisesti elimistön toimintoja ja energian kulutusta aktivoivasti. Parasympaattiset hermosyyt seuraavat aivo- ja selkäydinhermoja. Ne toimivat kokonaisvaltaisesti ja hitaasti aktivoituen. Niiden tehtävänä on energian varastoiminen. (Harinen-Karkela.1990, s. 35-36). 

Autonomisen hermoston sympaattinen ja parasympaattinen järjestelmä kehittyvät eri aikoina. Ensimmäisinä kuukausina sympaattinen hermojärjestelmä on vallitseva ja vasta kolmantena elinkuukautena parasympaattisen hermojärjestelmän vaikutus voimistuu.

Aivojen koko kasvaa siten, että niiden paino on kaksinkertaistunut puoleen vuoteen mennessä ja kolminkertaistunut kolmen vuoden ikään mennessä. Kuusivuotiaalla aivojen koko on noin 90% lopullisesta. Hermosolujen lopullinen määrä on jo vastasyntyneellä olemassa, vain vähäistä hermosolujen lisääntymistä esiintynee lyhyehkön ajan syntymän jälkeen. (Harinen-Karkela.1990, s. 38). 

Pikkuaivot ovat vastasyntyneellä suhteellisen kehittymättömät. Pikkuaivojen kasvu alkaa kuitenkin voimakkaana jo ensimmäisenä elinkuukautena, ja eri osien keskinäiset mittasuhteet ne saavuttavat n.18 kuukauden iässä. Kahden ensimmäisen elinvuoden aikana aivojen eri osien suhde muuttuu siten, että otsa- ja ohimolohkojen tilavuus aivojen muihin osiin verrattuna kasvaa. Otsalohkot kypsyvät yksilökehityksessä hitaimmin ja saavuttavat lopullisen valmiutensa vasta 4-7 vuoden iässä. Isoaivojen poimut ja uurteet muodostuvat viiden ensimmäisen ikävuoden aikana, mutta saavat lopullisen muotonsa vasta 7-14 –vuotiaana. (Harinen-Karkela.1990, s. 38).   
                                                                                                                       Sisällysluetteloon

Hermoston kehityksen tukeminen 

Riittävä määrä ravintoa on edellytys hermoston normaalille kehitykselle jo sikiöaikana. Totuttamalla lapsi terveelliseen ravintoon vanhemmat voivat vaikuttaa lapsen terveeseen kehitykseen myös hermoston osalta.

Uni on välttämätöntä solujen uudistumiselle.  Uni suojelee hermostoa liikarasittumiselta. Herkästi unen puute näkyy hermoston toiminnassa elimistön väsymisenä sekä tarkkaavaisuuden ja sietokyvyn laskuna. Säännölliset nukkumaanmeno- ja heräämisajat parantavat unen laatua, koska hormonitoiminnat ovat tasapainossa keskenään. Säännöllisyys vahvistaa myös perusturvallisuutta.

Oletetaan, että äidin raskaudenaikaisella liikuntakäyttäytymisellä on merkitystä lapsen motoristen valmiuksien syntymiselle. Syntymän jälkeen asentorefleksit saavat parhaiten stimulaatiota hoidettaessa lasta sylissä. Samalla lapsen liikekokemukset monipuolistuvat. Lapsen kasvaessa aikuinen antaa mahdollisuudet lapsen omatoimiselle motoriselle kehittymiselle ja kannustaa lasta omalla esimerkillään liikkumaan. (Harinen-Karkela.1990, s. 45). 

Lapsuuden aikaiset kasvuolosuhteet, ennen kaikkea vanhempien välinen vuorovaikutus, ohjaavat lapsen tapaa vastata ympäristön taholta tuleviin vaatimuksiin ja paineisiin. Kasvattajat eivät aina voi suojella lapsen hermostoa liiallisilta virikkeiltä, esimerkiksi liikenteen tai television aiheuttamalta aistihavaintojen ylikuormittamiselta. On esitetty näkemyksiä, että yli tunnin mittainen television katselu päivittäin kuormittaa liikaa leikki-ikäisen hermostoa. Paineita aiheuttavat myös toistuvat kiellot ja jatkuvat rajoitukset, joihin lapsi pakotetaan sopeutumaan. On todettu, että lapsen stressi ilmenee mm. levottomuutena, unihäiriöinä ja erilaisina fyysisinä oireina. (Harinen-Karkela.1990, s. 46-47).  
 
                                                                                                                          Sisällysluetteloon

Motoriikka 

Motorista toimintaa säätelee se osa hermojärjestelmää, joka sisältää aivokuoren liikekentät. Tämä hermojärjestelmä jaetaan ns. pyramiidijärjestelmään  ja ekstrapyramiidijärjestelmään.  Pyramiidijärjestelmän kehittyminen mahdollistaa tarkat käsi- ja sormiliikkeet, esim. pinsettiote n.8-10 kuukauden iässä. Ekstrapyramiidijärjestelmä säätelee tahdosta riippumattomia asentoja ylläpitäviä liikkeitä. Pikkuaivot viimeistelevät hieno- ja karkeamotoriikkaa sekä ohjaavat monia liikesuorituksia, mutta eivät itsenäisesti aloita tahdonalaisia liikkeitä. (Harinen-Karkela.1990, s. 39). 

Koska aivokuori ei vielä ensimmäisinä elinkuukausina pysty kontrolloimaan aivojen toimintoja, liikkeet ovat automaattisia, reflektorisia. Näitä primitiiviheijasteita ovat esimerkiksi etsimis-, imemis- ja nielemisrefleksit, säpsähdys- eli Moron refleksi sekä selkäytimen kunnosta kertovat refleksit kuten tarttumisrefleksit käsissä ja jaloissa, seisomis-, tukemis- ja kävelyrefleksi. Nämä heijasteet ovat parin ensimmäisen elinkuukauden ajan voimakkaita, mutta alkavat heiketä ja hävitä 3-4 kuukauden ikään mennessä. Varpaiden tarttumisrefleksi saattaa olla positiivinen 6-8 kuukauden ikään saakka. Heijasteiden häviäminen on edellytyksenä asentoreaktioiden kehittymiselle 3-6 kuukauden iässä. Asentoreaktiot eli tasapainon säilytysheijasteet saattavat eri kehonosat keskenään ja painovoimaan nähden mielekkääseen asentoon ja ennakoivat tulevaa pystyasentoa. Ensimmäisen elinvuoden loppuun mennessä kehittyvät läpi elämän säilyvät suojarefleksit, joiden tarkoitus on nimensä mukaisesti suojella ihmistä esimerkiksi putoamistilanteessa. (Harinen-Karkela.1990, s.3 9). 

Keskushermoston kypsymisen myötä alkaa esiintyä tahdonalaista lihastoimintaa, joka edellyttää myös luuston, lihaksiston, nivelten ja aistien tiettyä kehitysastetta. Suurten lihasten koordinaatio eli karkeamotoriikka kehittyy ensin, lapsi oppii liikkeen perusmallin ja samanaikaisesti asentokontrolli ja tasapaino kehittyvät. Tämän jälkeen kehittyy pienten lihasten hienomotoriikka, jolloin liikesuoritus tulee täsmälliseksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Pienten lihasten koordinaatioon liittyy silmien ja käsien sekä jalkojen koordinaation kehitys. Vähitellen kehittyy myös liikerytmi. Motorinen kehitys on kahden vuoden iässä edennyt niin pitkälle, että lapsi hallitsee liikunnallisten taitojen perusmallit; kävelemisen, juoksemisen, kiipeämisen, kiinniottamisen. (Harinen-Karkela.1990,s.40). 

Lapsen fyysinen ja motorinen kehitys etenee tunnusomaisesti kahteen pääsuuntaan: päästä jalkoihin ja keskialueilta reunoille. Kehitys etenee kokonaisvaltaisista toiminnoista täsmällisiin suorituksiin. Ensin opitaan liikkeitten perusosat, yksittäiset liikesuoritukset  ja sitten alkaa näiden yhdistely motorisiksi taidoiksi. (Himberg ym.2000, s. 35). 

Liikuntamuotojen täydellistyminen ja yhdistelmien oppiminen tapahtuu ennen kouluikää. Liikkeenosien yhteensovittamiskyky harjaantuu noin neljän vuoden iästä lähtien esimerkiksi juoksu-, heitto- ja kiinniottotilanteissa. Tämän ikäisenä lapsella on kyky oppia uimaan, hiihtämään ja luistelemaan. Paras motoristen taitojen oppimisaika on kuitenkin 7-12 vuoden iässä, jolloin myös tasapaino on riittävän kehittynyt. (Harinen-Karkela.1990, s. 40).

                                                                                                                       Sisällysluetteloon

Uni- ja valverytmit 

Elintoimintojen rytmisyys (rytmittömyys) liittyy autonomiseen hermostoon ja sen kehittymiseen raskauden viimeisen kolmanneksen aikana. Sikiöaikainen uni on suurimmalta osaltaan aktiivia, lähinnä REM-unta (rapid eye movements) muistuttavaa unta. Oletetaan, että aktiiviin uneen kuuluva hermosolujen aktivoituminen ja aivoverenkierron  vilkastuminen ovat välttämättömät aivokudoksen normaalille kasvulle. Uni- ja valvetilat voidaan selvästi erottaa vasta täysi-ikäisellä sikiöllä.

Vastasyntyneen unesta noin 50% on REM-unta, kun sitä kolmen kuukauden iässä on runsas kolmannes unesta. Uni- ja valvetilassa tapahtuu asteittaista muuttumista syntymän jälkeisinä viikkoina. Valvejaksot alkavat pidentyä ja keskittyä päiväsaikaan.

Imeväisen vireystilat voidaan jaotella seuraavasti (Takala-Takala, 1980):

- syvä tai säännöllinen uni
- aktiivinen, epäsäännöllinen uni
- valpas, motorisesti passiivinen valvetila
- vireä, motorisesti aktiivinen valvetila
- itkeminen

(Harinen-Karkela.1990, s. 42). 

Useimmilla lapsilla unen rytmisyys noudattaa yön ja päivän vaihtelua heti vastasyntyneisyyskauden jälkeen. Noin 10%:lla esiintyy rytmittömyyttä. Rytmi vakiintuu useilla ensimmäisen ikävuoden aikana. Monet leikki-ikäiset tarvitsevat yksilöllisen määrän päiväunta.

Nukkumisen aikana univaiheet esiintyvät tietyssä järjestyksessä. REM-uni vuorottelee NREM-unen kanssa 90-100 minuutin välein. Ensimmäinen REM-univaihe esiintyy 90-100 minuutin kuluttua unen alkamisesta. Yöuni koostuu 3-5 tällaisesta jaksosta. (Harinen-Karkela.1990, s. 42-43). 

Täysikasvuisella erotettavat neljä NREM-unen (non rapid eye movements) vaihetta (torkkumisvaihe, kevyt uni, syvä uni sekä syvä uni, jolloin heräämiskynnys on korkeimmillaan) ovat lapsen unessa havaittavissa yleensä noin puolen vuoden iässä. Vastasyntyneen  50-70 minuutin unijaksot pitenevät täysikasvuisen unijakson mittaisiksi 3-4 vuoden iässä. Unen kokonaismäärä laskee vastasyntyneisyyskauden 17 tunnista 14-15 tuntiin neljän kuukauden iässä. Samanaikaisesti REM-unen suhteellinen osuus laskee noin 35-40%:iin unen kokonaiskestosta. Viidenteen ikävuoteen mennessä REM-unen osuus on vähentynyt aikuisen tasolle, noin 20%:iin. Torkkumisvaihe ilmaantuu vasta 8-12 –vuotiaan lapsen uneen. Unen tarve kaikkina ikäkausina on erittäin yksilöllinen. Osa lapsista tarvitsee keskimääräistä vähemmän ja osa keskimääräistä enemmän unta ollakseen päivisin pirteitä ja toimintakykyisiä. (Harinen-Karkela.1990, s. 43). 

                                                                                                                      Sisällysluetteloon

Aistit 

Aistinelimet tuovat tietoa ihmisen ympäristöstä tai elimistöstä itsestään. Aistireseptoreista tulevat ärsykkeet menevät spesifistä aivorataa pitkin määrättyyn aivokuorialueeseen. Samalla tieto leviää myös aivoverkostoon, jossa keskushermosto käsittelee sen kulloisenkin tilanteen mukaan. Siten aistitoiminnot eli sensoriset toiminnot ovat aistinelinten ja keskushermoston välistä vuorovaikutusta. Ne luovat kuvan ympäristöstä, muokkaavat yksilön minäkuvaa ja ovat pohjana mielekkäälle elämälle. (Harinen-Karkela. 1990, s. 49). 

Aistinelimet ovat jo vastasyntyneellä hyvin kehittyneet, mutta lapsen kokemusten puutteen vuoksi synaptiset yhteydet hermoratojen välillä eivät ole vielä valmiit. Jokainen uusi yhteys neuronien (hermosolu) välillä laajentaa lapsen havainnointikykyä ja motorista toimintaa. Aktiivisten kokemusten kautta syntyy myös uusia synapseja (kahden hermosolun välinen liittymäkohta). Mitä enemmän synapseja käytetään, sitä voimakkaammiksi ja käyttökelpoisemmiksi ne tulevat.

Imeväisikäinen aistii kokonaisvaltaisesti. Aistien toiminnan eriytymistä tapahtuu koko lapsuusiän. Aivot ovat herkimmillään jäsentämään ja vastaanottamaan aistimuksia 3-7 vuoden iässä. Tällöin vahvistuvat ne synaptiset yhteydet, joiden varassa lapsen persoonallisuus kehittyy. (Harinen-Karkela.1990, s. 50).

                                                                                                                   Sisällysluetteloon

Tuntoaisti 

Tuntoaistin reseptoreiden avulla voimme aistia kosketusta, painetta, kipua, kylmää, lämmintä, värinää tms. Tuntoaisti edustaa suurinta aistijärjestelmäämme yhdessä asento- ja liikeaistin kanssa. Kosketustunnon kehitys alkaa jo varhain sikiökaudella suun seudun kosketustunnon kehittyessä ensimmäisenä 7½ viikon ikäisellä sikiöllä. Lapsi saa aisti-informaatiota ympäristöstä heti syntymän jälkeen ennen kaikkea ihollaan hakien sitä suullaan, vähitellen myös käsin kosketellen. Vuoden ikäinen lapsi ei enää vie kaikkea suuhunsa. Lapsi ilmaisee kosketuksi tulemisen tarpeensa mm. pyrkimällä syliin. Koko lapsuuskaudelle, lukuun ottamatta vastasyntyneitä, on tyypillistä psyykkisten tekijöiden korostunut vaikutus kipureaktioihin. Kivun aiheuttamat tunneperäiset kokemukset vaikuttavat lapseen usein hyvin voimakkaasti. (Harinen-Karkela.1990, s. 51). 

Lapsi tarvitsee runsaasti miellyttäviä kosketusaistimuksia tasapainoisen tunne-elämän kehittymiselle. Varhaiset ihon kautta välittyvät aistimukset luovat lapselle tunnetilan, esim. turvallisuuden tai turvattomuuden tunteen. Sylihoito, hyväily ja hieronta ovat luonnollista vanhempien käyttäytymistä lasta hoidettaessa. Lapsen kasvaessa aikuisen hellyys ja läheisyys on hänen mielenterveydelleen edelleen välttämätöntä. (Harinen-Karkela.1990, s. 62). 

Ei vain kosketuksi tulemisella vaan myös koskettamisella on merkitystä kehonkuvan muodostumiselle. Lapsi tutustuukin omaan kehoonsa, mikäli hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Varhaisessa leikki-iässä lapsi viihtyy mielellään alasti. Aikuisen tulee hyväksyä leikit, joissa he tutustuvat omaan ja toisen kehoon. (Harinen-Karkela.1990, s. 63). 

Kun lapsi motoriikan kehittyessä aktiivisesti etsii uusia kokemuksia koskettelemalla kaikkea eteensä tulevaa, hän samalla altistuu myös kipukokemuksille. Tarpeettomien kipuelämysten välttämiseksi aikuisen tulee ottaa vastuu lapsen turvallisuudesta etenkin ensimmäisten elinvuosien aikana. Kasvattajat eivät kuitenkaan aina voi estää lasta saamasta epämiellyttäviä tuntoaistimuksia. Niihin tutustuminen kuuluu väistämättömänä osana elämään. Toisaalta niillä on tärkeä merkitys varoittaa vaarasta. Kasvattajan tehtävänä on pyrkiä tukemaan lapsen realistista suhtautumista kipuun. (Harinen-Karkela.1990, s. 63).  
                                                                                                                 Sisällysluetteloon

Kuuloaisti 

Ensimmäisinä elinviikkoina lapsi reagoi 105 dB:ä voimakkaampiin ääniin. Jo parin kolmen viikon ikäisenä lapsi tunnistaa läheltä tulevan 45 dB:n äänen. Noin kuuden viikon ikäisenä lapsi erottaa äidin äänen. Lapsen ollessa kolmen kuukauden ikäinen hänen päänsä kääntyy refleksisesti jokaisen hänen huomionsa vanginneen äänen suuntaan. Noin neljän kuukauden ikäisen lapsen aivokuori on jo niin kehittynyt, että hän pystyy vähitellen kuuntelemaan, kääntämään päätään ja etsimään katseellaan äänilähdettä. Tällöin on kysymys täysin tietoisista ja motivoiduista toiminnoista. Kuuden kuukauden ikäinen pystyy paikallistamaan äänen ja kahdeksan kuukauden iässä paikantamisrefleksi on jo niin hyvin kehittynyt, että lapsi jää kuuntelemaan. Vuoden ikäistä eivät taustaäänet enää häiritse hänen kuunnellessaan läheltä tulevia ääniä. Kuulo on saavuttanut normaalikuulon tason. 18-24 kuukauden ikäisenä lapsi pystyy jo saamaan mielikuvia aikaisemmin kuulemistaan äänistä. (Harinen-Karkela.1990, s. 54-55). 

Vuoden ikäinen lapsi ymmärtää yksinkertaisia kehotuksia ja kuuntelee mielellään. Vähitellen hän osaa paikallistaa rajoitetussa tilassa esiintyvät äänet ja on kiinnostunut siitä, mistä äänet tulevat ja mikä ne aiheuttaa. Lapsen kyky hahmottaa lyhyempiä ja pidempiä ääniärsykekokonaisuuksia, joka edellyttää lyhytaikaisen kuulomuistin kehittymistä sekä äänielämysten yhdistämistä muihin aistielämyksiin, mahdollistaa sen, että lapsi pystyy vähitellen käyttämään kuuloa hyväksi viestinnässä. Tämän kypsyyden saavutettuaan lapsi mieltää sanoja ja oppii kielen. (Harinen-Karkela.1990, s. 55).
                                                                                                                        

                                                                                                                         Sisällysluetteloon

Näköaisti 

Vastasyntynyt pystyy kohdistamaan katseensa valoon tai kasvoihin.. Katse seuraa hitaasti liikkuvaa kohdetta vaakasuorassa silmien edessä ja pystysuoraan tulevan kohteen seuraaminen onnistuu joillakin lapsilla jo heti syntymän jälkeen, joillakin 4-8 viikon ikäisenä. Seuraamisliikkeet ovat suhteellisen hallittuja jo kahden kuukauden iässä, mutta kehittyvät koko imeväisiän. Nopeat silmän liikkeet ovat vastasyntyneellä hitaita ja epätarkkoja. Ne kehittyvät 5-6 kuukauden ikään tultaessa. Puolen vuoden iässä lapsi käyttää koko näkökenttäänsä (180 astetta). Näön tarkkuus on vastasyntyneellä heikko. Verkkokalvon, näköratojen ja näköaivokuoren kehittyessä se paranee nopeasti ensimmäisten elinkuukausien aikana.  Kolmen kuukauden iässä näöntarkkuus on n.0,1 (E-näkötaulun isoin kirjain 6 metrin päästä).  Useimmat 4-vuotiaat näkevät molemmilla silmillä katsellen tasolle 0,6-0,7. 5-6 –vuotias pystyy erottamaan lähellä toisiaan olevia pieniä esineitä ja saavuttaa näönkäytössä valmiudet, jotka tarvitaan lukemisen opetteluun. (Harinen-Karkela.1990, s. 57-58). 

Kontrastiherkkyys, näköjärjestelmän kyky havaita pieniä valaisueroja vierekkäisten pintojen välillä on vastasyntyneellä hyvin matala. Vastasyntynyt erottaa vain korkeakontrastisia objekteja esim. kasvoista vain silmät ja suun. Kyky kehittyy nopeasti ensimmäisten elinkuukausien aikana ja saavuttaa aikuistason noin kolmen vuoden iässä.

Syvyysnäkö on kehittynyt kahden kuukauden iässä sillä edellytyksellä, että yhteisnäkö toimii. Lapsen selviäminen erilaisissa yhteisnäön ja syvyysnäön tehtävissä paranee 9 -10 vuoden ikään saakka. (Harinen-Karkela.1990, s. 58). 

Vastasyntyneen näköaisti on valikoiva; ihmiskasvot kiinnostavat eniten. Peruskuvioista lapsi erottaa ensin ympyrän ja neliön, sitten monimutkaiset kuviot. Sosiaalinen katsekontakti voidaan havaita 2-3 viikon iästä lähtien. Hymyvaste ilmaantuu noin kuuden viikon iässä. Lapsen värinäön kehittymisestä tiedetään vähän. Ensimmäisten viikkojen aikana lapsi on kiinnostunut mustavalkoisista kuvista. Tämä piirre häviää kahden kuukauden iässä ja lapsi alkaa kiinnostua värillisistä kuvioista. Ensimmäisten viikkojen aikana saattaa esiintyä vähäistä ja ajoittaista karsastusta, koska silmien liikkeet eivät ole vielä koordinoituneita. Normaalissa näkötoimintojen kehittymisessä lapsi kypsyy silmän liikkeiden hallintaan kolmen kuukauden iässä. (Harinen-Karkela.1990, s. 58-59). 

Suurin osa näön kehittymisestä tapahtuu siten ensimmäisen ikävuoden aikana. Näköjärjestelmä on anatomisesti lähes täysin kehittynyt 2-3 vuoden ikään mennessä. Toimintojen hienosäätöä tapahtuu kuitenkin koko leikki-iän. 9 -10 vuoden iässä näkötoiminnot ovat kehittyneet valmiiksi. (Harinen-Karkela.1990, s.  59).
                                                                                                                     

                                                                                                                            Sisällysluetteloon

Haju- ja makuaistit 

Hajuaisti on makuaistia herkempi ja ihminen mukautuu lyhyessä ajassa hajuille. Hajusolut toimivat heti syntymän jälkeen; tätä todistaa se, että äidinmaidon tuoksu ohjaa lapsen käyttäytymistä; lapsi hamuaa suutaan tuoksun suuntaan. Viiden kuuden vuorokauden ikäisten vauvojen on todettu erottavan oman äidin maidon tuoksun vieraan äidin maidon tuoksusta. Lapsuudesta lähtien tytöt tunnistavat tuoksuja poikia paremmin. (Harinen-Karkela.1990, s. 60). 

Makusolut ilmaantuvat sikiökauden 3.-4.kuukaudella, mutta ne ovat täysin kehittyneet vasta murrosiässä. Jo sikiöaikana makuaisti on valikoiva. Sikiö työntää kieltään ulos, jos lapsiveteen on tutkimustarkoituksessa lisätty karvasta ainetta, ja lisää imemisliikkeitä, jos lapsivesi on makeaa. Kielen eri osat aistivat eri makuja – makea, suolainen, hapan, karvas ja ns. umami. Ruokaa valmistettaessa tulisi ottaa huomioon lapsen makuaistin herkkyys aikuiseen verrattuna, esim. makean sokeriveden lapsi pystyy maistamaan makeana, kun se on 0,4%:sta ja aikuinen, kun se on 1,4%:sta. (Harinen-Karkela.1990, s. 61).

                                                                                                                      Sisällysluetteloon

Tuki- ja liikuntaelimistö ja sen kehitys 

Tuki- ja liikuntaelimistö määrää yksilön rakenteen ja mahdollistaa liikkumisen sekä suojaa arkoja elimiä, esim. keuhkoja. Lapsen luusto sisältää suhteellisesti enemmän valkuaisaineita ja vettä sekä vähemmän kivennäisaineita kuin täysikasvuisen. Luukudoksen määrä lisääntyy koko kasvuiän.. Pitkissä luissa on luuytimen täyttämä luuydinontelo. Vastasyntyneen luuydin on punaista, uusia verisoluja muodostavaa luuydintä. Jo neljän vuoden iässä osa luuytimestä tulee tarpeettomaksi tähän tarkoitukseen ja muuttuu keltaiseksi. Luilla on määrätty luutumisjärjestyksensä. Avoimet kallon luusaumat mahdollistavat pään kasvamisen ja helpottavat synnytystä, koska kallon luut voivat liikkua toisiinsa nähden. Iän lisääntyessä luiden välinen sideliitos jäykistyy. Taka-aukile sulkeutuu 3-4 kuukauden iässä ja etuaukile puoleentoista vuoteen mennessä. (Harinen-Karkela.1990, s. 69-71). 

Lihas- ja sidekudoksen kehitys alkaa jo alkiokaudella, mutta määrällinen kasvu sijoittuu raskauden viimeiselle kolmannekselle. Ensimmäisten elinkuukausien jälkeen lihassyiden lukumäärä ei enää kasva, vaan lihasten kasvu on seurausta lihassyiden koon kasvusta. Varhaislapsuudesta asti lihaskudoksen osuus painosta on pojilla suurempi kuin tytöillä. Lapsen lihaskudos on vesipitoisempaa kuin täysikasvuisella, mistä syystä lapsen lihakset väsyvät helpommin. Lihaskudoksessa on vähemmän valkuaista, mikä heikentää lihaksen supistumiskykyä ja lihaksiston joustavuutta. Lihassyyn koostumus on kuitenkin kuuden vuoden iästä lähtien samanlainen kuin nuorella. (Harinen-Karkela.1990, s. 72). 

Tuki- ja liikuntaelimistö muotoutuu koko kasvukauden ajan. Erikoisen selvästi tämä näkyy vartalon asennossa eli ryhdin kehittymisessä. Selkärangan taaksepäin kaartunut muoto (kyfoottinen muoto) säilyy siihen saakka, kunnes lapsi alkaa vatsallaan maaten kohottaa päätään. Tällöin muodostuu kaularangan mutka eteenpäin (lordoottinen kaarevuus). Lapsen alkaessa ryömiä kaularangan notko korostuu. Rintaranka alkaa kehittyä tulevaan pieneen kumaraansa ja lannerangan tuleva notko alkaa muotoutua lapsen noustessa pystyasentoon. Samanaikaisesti tapahtuu myös nikamien muodonmuutosta painovoiman mukaisesti. Ensimmäisten ikävuosien aikana, kun maksan ja vatsan sisäelinten paino on suuri suhteessa lapsen muuhun kokoon verrattuna, selän lordoosi on korostunut. Lisäksi vatsalihasten heikkous voimistaa vaikutelmaa notkoselkäisyydestä. (Harinen-Karkela.1990, s. 72). 

Sikiökautinen asento, jalkaterät sisäänpäin, suuntaa alaraajojen kehitystä ensimmäisinä elinvuosina. Kun lapsi nousee pystyasentoon, lonkkiin kohdistuvien voimien suunta muuttuu, josta on seurauksena mm. reisiluun kaulan kasvusuunnan muuttuminen. Kävelemään opettelevan lapsen jalkaterät voivat olla tästä syystä sisäänpäin kääntyneet. Kunkin yksilölliseen kävelytapaan vaikuttavat luiden muoto ja mittasuhteet, nivelten sallima liikelaajuus ja massan jakautuminen raajoissa ja vartalossa. Alle kaksivuotiaalla lapsella sänkisäärisyys on kehitykseen kuuluva ilmiö. Sääret suoristuvat noin kolmen vuoden ikään  tultaessa, mutta jo tässä vaiheessa useilla lapsilla on pihtipolvet. Kun leikki-ikäinen lapsi seisoo polvet yhdessä, saattaa nilkkojen väli olla jopa viisi senttiä. Kouluikään tultaessa lapsen jalat ovat yleensä “suorat”. Imeväisen ja leikki-ikäisen lapsen pitkittäinen jalkaholvi on lähes täydellisesti rasvakudoksen täyttämä. Tämä antaa vaikutelman latuskajalasta. Lapsen kävellessä ja liikkuessa jalkaholvi muotoutuu vähitellen viiden vuoden ikään mennessä. Jalkaterä kasvaa 1-2 vuoden iässä n.20 mm vuodessa, 2-3 vuoden iässä n.15 mm ja 3-11 vuoden iässä n. 10 mm vuodessa. (Harinen-Karkela.1990, s. 73). 

Lapsella on syntyessään perintötekijöiden ja sikiöaikaisten olosuhteiden määräämä kasvupotentiaali, josta riippuu mm. tuleva aikuispituus ja aikataulu, jolla se saavutetaan. Lapsen kasvu hakeutuu varhaisessa vaiheessa geneettisesti määräytyvälle tasolle. Pitkien vanhempien lapsilla tämä tapahtuu myöhemmin, mutta yleensä neljänteen ikävuoteen mennessä. Vanhemmilta perityn kasvupituuden lisäksi lapsi perii heiltä kasvutavan. (Harinen-Karkela.1990, s. 74). 

Syntymän jälkeen lapsen pituuskasvussa voidaan erottaa kolme kasvukautta: imeväisiän nopea kasvu, lapsuusiän tasainen, hidastuva kasvu ja murrosiän kasvupyrähdys. Kasvuvauhti on ensimmäisen elinvuoden aikana n. 25 cm. Yksivuotias on siten 75-78 cm pitkä. Toisella ikävuodella lapsi kasvaa n.12 cm ja leikki- ja varhaisessa kouluiässä 6-8 cm vuodessa. Paino laskee noin 10% syntymäpainosta ensimmäisinä vorokausina, mikä johtuu elimistön nestemäärän pienenemisestä. Paino saavutetaan uudelleen 10-14 vuorokauden iässä ja se kaksinkertaistuu 4-6 kuukauden iässä. Puolen vuoden ikäisen painon kasvu ennustaa paremmin myöhempää painon kehitystä kuin verrattaessa painoa lapsen vanhempien painoon.  Paino kolminkertaistuu yhden vuoden ikään mennessä. Yksivuotias painaa siis 9-12 kg. Painon nousu hidastuu ensimmäisen ikävuoden jälkeen ja on leikki- ja kouluiässä vain 2-3 kg vuodessa. (Harinen-Karkela.1990,s.76). 

Ihonalaisen rasvakudoksen määrä ja siinä tapahtuvat vaihtelut vaikuttavat oleellisesti yksilön painoon. Vastasyntyneen painosta rasvakudosta on n.15%. Tytöillä sitä on hormonaalisista syistä enemmän kuin pojilla. Se lisääntyy molemmilla sukupuolilla n.9 kuukauden ikään asti. Tämän jälkeen tapahtuu suhteellista vähenemistä 6-8 vuoden ikään saakka, jolloin rasvakudos alkaa jälleen hitaasti lisääntyä. Pienellä lapsella raajojen rasvakudoksen osuus on vartalon rasvakudoksen osuutta suurempi. Täysikasvuisilla suhde on päinvastainen.  Rasvasolujen määrän oletetaan lisääntyvän raskauden viimeisellä kolmanneksella ja heti syntymän jälkeen sekä murrosiässä. Kasvuhormonilla voi olla merkitystä rasvasolujen kasvutapahtumassa. On arveltu, että solujen koko suurenee koko kasvukauden ajan ja että insuliini olisi kasvutapahtumassa merkityksellinen. Koska ravitsemukseen liittyvien lyhytaikaisten muutosten uskotaan vaikuttavan rasvasolujen kokoon, olisi lapsuudenaikaisella liikaravitsemuksella merkitystä ylipainoisuuden synnylle. (Harinen-Karkela.1990, s. 77).

                                                                                                                    Sisällysluetteloon

Tuki- ja liikuntaelimistön kehityksen ja terveyden tukeminen 

Tuki- ja liikuntaelimistö ilmentää yksilön perusrakennetta, mikä vaikuttaa minäkuvan kehittymiseen. Fyysinen minäkuva rakentuu koko kasvukauden ajan ympäristön antaman palautteen ja hoidon laadun pohjalta. Oman kehon herättämillä tunteilla on pysyvä vaikutus itsearvostukseen. (Harinen-Karkela.1990, s. 79). 

Tuki- ja liikuntaelimistönkehityksen ja terveyden tukemisessa on elintavoilla, etenkin ravintotottumuksilla ja liikunnalla tärkeä merkitys. Lisäksi oikeilla asentotottumuksilla voidaan ehkäistä yleisiä ja eriasteisia selkäsairauksia. Liikunta kehittää lihaksia, lihasvoimaa ja suorituskykyä. Fyysisellä aktiivisuudella on myös tärkeä merkitys painon säätelyssä. Sikiöajasta lähtien tervettä kehitystä tukee kivennäis- ja hivenaineita riittävästi sisältävä ravinto. D-vitamiinin puuttuminen ravinnosta kasvukauden aikana aiheuttaa riisitautia, jossa kalsiumin ja fosfaatin imeytyminen luustoon vähenee. Puutosoireet näkyvät mm. kallon ja rintakehän luustossa. Liikaravitsemus johtaa ylipainoon, joka rasittaa tuki- ja liikuntaelimiä. Lapsuus- ja nuoruusiässä alkanut lihavuus jatkuu usein aikuisiässä.
(Harinen-Karkela.1990, s. 80). 

Imeväisikäisen ryhdin tasapainoista kehitystä tukee asennon vaihtamisesta huolehtiminen ensimmäisinä elinviikkoina. Asennon vaihtaminen on tärkeää myös pään muodon sopusuhtaiselle kehittymiselle. Ensimmäisinä elinviikkoina kylkiasento on luonnonmukaisin nukkuma-asento. Koska lapsen luusto on pehmeää ja herkästi muotoutuvaa varsinkin ensimmäisen puolen vuoden aikana, aikuisen on syytä huolehtia myös oikeista lapsen nosto- ja kanto-otteista.  Rintareppuja ja vauvaistuimia käytettäessä tulee noudattaa käyttöohjeita. Lasta istutetaan vasta kun lihakset ovat riittävän kehittyneet ja lapsi nousee itsenäisesti istumaan. Vauvavoimisteluharjoitukset primitiiviheijasteiden häviämisen jälkeen eli noin 3-4 kuukauden iästä lähtien edistävät normaalia motorista kehitystä ja vuorovaikutusta lapsen ja hoitajan välillä. (Harinen-Karkela.1990,s.80-81). 

Leikki-iässä lapsi oppii päivittäisten toimintojen perusliikuntamuodot pääasiallisesti jäljittelemällä ja toistamalla harjoituksia. Monipuolinen liikunta kehittää tasapuolisesti kaikkia lihaksia. Lapsen jalkojen lihasten ja motoriikan kehitykselle on edullista kävely ajoittain paljain jaloin epätasaisella pinnalla. Kenkien valintaan vaikuttaa niiden käyttötarkoitus ja käyttöaika. Sisäkäytössä tulisi suosia pehmeitten tossujen sijasta jalkaa tukevaa kevyttä kenkää. Kasvu- ja käyntivaraa kengissä tulisi olla alle kaksivuotiaana noin 1 cm ja yli kaksivuotiaan n.1½ cm, jotta vältyttäisiin varpaiden virheasennoilta. Kengän tarkistus tulisi suorittaa 1-2 -vuotiaalta joka toinen kuukausi, 2-3 -vuotiaalta neljännesvuosittain, 3-4 –vuotiaalta kolme kertaa vuodessa ja sen jälkeen puolivuosittain kasvukauden ajan. Nauhallinen, pehmeä ja joustava nahkakenkä on paras kävelykenkä herkästi muotoutuvalle jalkaterälle. Lenkkikengät on tarkoitettu vain liikuntatuokioille.
(Harinen-Karkela.1990, s. 82). 

Hyvä vuode edistää luuston kehitystä ja terveenä säilymistä syntymästä lähtien, koska imeväinen viettää suurimman osan ajastaan vuoteessa. Myöhemmin hyvä vuode auttaa selkää toipumaan päivän rasituksista ja antaa mahdollisuuden rentoutumiseen. Hyvä patja auttaa selkärankaa pysymään suorassa ja estää välilevyjen kokoon painumisen ja lihasten jännityksen. Tyyny on hyvän ryhdin kannalta tarpeellinen ensimmäisen ikävuoden loppupuolelta lähtien. Tyyny tukee niskan oikeaan asentoon, jos se on sopivan kokoinen, riittävän pehmeä ja ulottuu pään alle hartiaan asti. (Harinen-Karkela.1990,s.83-84). 

Lapsella tulisi leikki-iästä lähtien olla mahdollisuus käyttää sopivankorkuisia tuoleja ja pöytiä. Epäsuhtaiset pöydät ja tuolit voivat aiheuttaa niska-yläraajaoireilua jo lapsuudessa. (Harinen-Karkela.1990, s. 84). 

Turvalliset ympäristöolosuhteet vähentävät tapaturmavaaraa. Lapsen kehitysvaiheiden tunteminen auttaa tapaturmien ennakoimisessa. Tapaturmia voidaan ehkäistä myös vaikuttamalla lapsen ja nuoren tietoihin, taitoihin ja toimintatapoihin. Valvonnalla voidaan vähentää mm. liikuntavammoja. Kasvattajan hyvällä mallilla on merkitystä mm. turvalliselle liikennekäyttäytymiselle. (Harinen-Karkela.1990, s. 84).

                                                                                                                     Sisällysluetteloon

Iho 

Lapsiveden kuluttavalta vaikutukselta suojaa ihoa sikiöaikana rasvamainen lapsenkina, joka toimii myös lämmöneristäjänä. Ihonalaisen side- ja rasvakudoksen nopea kehittymiskausi on viimeisellä raskauskolmanneksella. Syntymähetkellä iho joutuu sopeutumaan ympäristöolosuhteiden muutoksiin. Vastasyntyneellä ja pienellä imeväisellä ihon läpäisevyys on monin verroin nopeampaa kuin aikuisella, koska pintakerros on ohut ja iho on vesipitoinen. Vastasyntyneen iholla ei ole normaaliflooraa, vaan se kehittyy vähitellen. Limakalvoilla kehittyy normaali bakteerikasvusto ensimmäisten vuorokausien aikana. Talirauhaset kehittyvät täyteen valmiuteensa jo ennen  syntymää. Niiden toiminta on usein voimakasta ensimmäisinä elinviikkoina. Vastasyntyneen tukkeutuneet talirauhaset (miliat) häviävät itsestään muutamassa viikossa. Hikirauhasista suurin isa on pieniä hikirauhasia ja ne kehittyvät valmiiksi jo sikiöaikana ensiksi kämmeniin ja jalkapohjiin. Niiden tiehyet avautuvat ihon pintaan. Vastasyntyneillä tiehyeiden ulostuloaukot eivät ole vielä täysin kehittyneet ja tästä syystä hikikin voi toisinaan aiheuttaa pinnallisia näppyjä ihoon. (Harinen-Karkela.1990, s. 88-89). 

Perintötekijät ratkaisevat ihon ominaisuudet. Terveellisillä perushoidon tottumuksilla on merkitystä ihon terveydelle. Etenkin ravintotottumuksilla ja henkilökohtaisella hygienialla voidaan vaikuttaa ihon kuntoon. Ravinto vaikuttaa myös hiusten ja kynsien terveyteen. Imeväisen ja pienen leikki-ikäisen vaippa-alueen ihoa suojataan tarvittaessa ulkoisilta ärsykkeiltä ohuella suojavoidekerroksella. Ihon liiallista kuivumista voidaan ehkäistä perusvoiteilla. Vaatetus suojelee ihoa kylmältä ja auringolta, paleltumilta ja palovammoilta sekä muilta ulkoisilta vaurioilta. Säännöllinen uni ja lepo vaikuttavat elimistön vuorokausirytmiin, mikä näkyy ihon kunnossa. Liikunta ja ulkoilma lisäävät pintaverenkiertoa, joka ravitsee ihon soluja. Psyykkinen tasapainoisuus näkyy myös ihon terveydessä. (Harinen-Karkela.1990, s. 90-96). 

                                                                                                                     Sisällysluetteloon

Ruoansulatusjärjestelmän kehitys 

Vastasyntyneellä on valmiudet ottaa ravintoa heti syntymän jälkeen. Imemis- ja nielemisrefleksi kehittyvät täyteen voimaansa 24-48 tunnin kuluessa synnytyksestä. Imemis- ja nielemistekniikka kehittyvät 6-12 kuukauden aikana niin, että lapsi vähitellen kykenee ottamaan ruokaa muutenkin kuin imemällä. Tähän kehitykseen vaikuttavat hermoston kypsyminen, hampaiden puhkeaminen, pään asennon muuttuminen sekä suun anatomisten suhteiden muuttuminen kasvun myötä. Kypsän nielemisen ominaispiirteet voidaan todeta yleensä 18 kuukauden ikään mennessä. Vastasyntyneen suuri kieli ohjaa ruokaa nieluun. Kielijänne kasvaa ja venyy ensimmäisen ikävuoden aikana. Jos se ylettyy alaleuan ikenen yli, se on riittävästi kasvanut. (Harinen-Karkela.1990,s.124-125). 

Imeväisikäisellä vähäinen oksentelu johtuu ruokatorven kypsymättömyyden lisäksi mahalaukun vaakatasoisesta asennosta sekä niellystä ilmasta, joten se on normaalina pidettävä ilmiö. (Harinen-Karkela.1990, s. 26). 

Suolen tyhjeneminen tapahtuu ensimmäisen puolen vuoden aikana automaattisesti. Ulostamiskertojen määrä vuorokaudessa on yksilöllinen vaihdellen 2-8 kertaa/vrk. Ensimmäisen ikävuoden aikana lapsi oppii hallitsemaan peräaukon tahdonalaisen sulkijalihaksen ja siten pidättämään ulostamista jonkin aikaa. Lapsi oppii ensin hallitsemaan suolensa yöllä ja sitten päivällä. Vähitellen suolen refleksitoiminta muuttuu ja hidastuu ja aiheuttaa ulostamiskertojen vähenemisen. Kahden vuoden iässä lapsi oppii ponnistamaan kohottamalla vatsaontelon sisäistä painetta. (Harinen-Karkela.1990, s.127). 

Lapsen suun anatomia kehittyy parhaiten rintaruokintatilanteessa. Oikeanmallisella ruokinta- tai huvitutilla (anatominen) on merkitystä leukaluiden ja hampaiden terveelle kehitykselle. Ruuansulatusjärjestelmän toiminnan ja ravintoaineiden imeytymisen kannalta on tarkoituksenmukaista, että ruokailu tapahtuu säännöllisin väliajoin. Ruokailuaikojen säännöllisyys on tärkeää myös päivärytmin muodostumisen kannalta, mikä vaikuttaa lapsen perusturvallisuuteen.

Terveellisen ravinnon lisäksi päivittäin tapahtuvalla hampaiden harjauksella on merkitystä hampaiston ja suun kudosten kehitykselle ja terveenä säilymiselle. Janojuomaksi sopii parhaiten vesi.

Liikunta edistää suolen toimintaa, kiihdyttää aineenvaihduntaa ja ylläpitää ruokahalua.  
(Harinen-Karkela.1990, s. 128-131).

                                                                                                                           Sisällysluetteloon

Virtsaneritysjärjestelmä ja sen kehitys 

Syntymän jälkeen munuaisissa tapahtuu toiminnallisia muutoksia, joista tärkeimmät ovat verenkierron ja suodatusnopeuden voimakas lisääntyminen. Vastasyntyneen hiussuonikerästen suodatusnopeus on kolmannes yli 2-vuotiaan nopeudesta. Munuaisten toiminnallinen kehitys on voimakasta ensimmäisen elinvuoden aikana. Rakenteellisesti ne kehittyvät 5-7 ikävuoteen saakka. Tieto rakon täyttöasteesta välittyy kuuden kuukauden ikään saakka aivorunkoon, josta virtsaamismekanismi laukeaa automaattisesti. Rakko reagoi välittömästi ja täydellisesti ja tyhjenee heti täytyttyään 1-2 tunnin välein päivällä ja 2-3 tunnin välein yöllä. Hermoston kypsyessä ja rakon tilavuuden kasvaessa virtsaamistiheys harvenee vuoden ikään tultaessa ja lapsi oppii hallitsemaan myös virtsaputken ympärillä olevan sulkijalihaksen. Tieto rakon täyttöasteesta ohjautuu 1-2 vuoden iässä aivokuoreen, mikä mahdollistaa virtsaamisen hallinnan oppimisen. Ensin säätely opitaan päivällä ja vähitellen myös yöllä. 4-vuotiaana säätelymekanismi on mahdollista hallita hyvin. (Harinen-Karkela.1990, s.136-137). 

Koska munuaisten toiminta on varhaislapsuudessa vielä epäkypsää, tulisi välttää ylimääräisen suolan, vahvojen mausteiden sekä lääkkeiden käyttöä. Terveellinen ravinto säännöllisesti nautittuna ehkäisee ummetusta, jolla on todettu olevan virtsatietulehduksille altistava vaikutus. Runsas nesteen nauttiminen huuhtoo munuaisia ja virtsateitä ja samalla lisää virtsaneritystä. Virtsarakko tulisikin tyhjentää aina kun on tarvetta. Tarpeettomia pesuja on syytä välttää alapään luonnollisen happo-emästasapainon säilyttämiseksi. (Harinen-Karkela.1990, s.137-138). 

                                                                                                                            Sisällysluetteloon

Sukuelimet, niiden kehitys ja sukupuolisuus 

Lapsuuden aikana tyttöjen ja poikien sukuelimet (genitaalit) sekä toissijaiset sukupuolitunnusmerkit ja niiden erot vaikuttavat sukupuolisen identiteetin kehittymiseen. Sukuelinten kehitykseen vaikuttavan aivolisäkkeen toiminta on molemmilla sukupuolilla kasvukauden alusta lähtien rytmistä. Poikasikiöltä tämä rytmisyys häviää kivesten erittämän sukupuolihormonin vaikutuksesta. Tytöillä sen sijaan rytmisyys jää pysyväksi, ilmeten jo vastasyntyneisyyskaudella emättimen limakalvon kostumisena ja supistusliikkeinä. Molemmilla sukupuolilla sukuelinten alue on rikkaasti hermoitettu. Sukuelinten alueelta saadut aistimukset sekoittuvat vielä ensimmäisinä elinvuosina virtsaamisen ja ulostamisen aiheuttamiin ärsykkeisiin. Molempien sukupuolien sukuelimet kehittyvät varhaislapsuudessa hitaasti, miltei huomaamattomasti, koska hypothalamus-aivolisäke-sukurauhassäätelyjärjestelmä toimii läpi lapsuuden matalatasoisesti. (Harinen-Karkela.1990, s. 155-158).

                                                                                                                          Sisällysluetteloon

Lapsen psyykkinen ja sosiaalinen kehitys 

Psyykkisen kehityksen  säätelijät 

Ihmisen kehitystä ohjaavat tekijät voidaan luokitella kolmeen pääryhmään:

1)  Perimä ohjaa eliniän mukaista kypsymistä ja fyysistä kasvua ja vaikuttaa osaltaan psyykkisten ominaisuuksien kehityssuuntaan ja –mahdollisuuksiin.

2)  Ympäristötekijöihin kuuluvat fyysisen ympäristön lisäksi sekä sosiaaliset että kulttuuritekijät. Ympäristötekijöistä voidaan erottaa jonkin ryhmän yhteinen ympäristö, esimerkiksi perheen kasvatuskäytäntö ja yksilöllinen ympäristö siinä mielessä, miten lapsi nämä asiat kokee.

3)  Yksilön oma suuntautuneisuus, tavoitteiden asettelu ja ponnistelu tavoitteiden  saavuttamiseksi. (Himberg ym.2000, s.16).
 

Psykologiassa ihmisen kehitystä kuvataan osa-alueittain:

1)      Fyysinen kehitys käsittää niin kasvun kuin liikkeidenkin kehityksen

2)      Kognitiivinen kehitys on tiedon käsittelyyn liittyvää kehitystä. Kognitiivisella kehityksellä tarkoitetaan havaintojen, muistin, ajattelun ja kielen kehitystä.

3)      Psykososiaalinen kehitys käsittää yksilön kokonaispersoonallisuuden ja hänen vuorovaikutussuhteittensa kehityksen. Sen tärkeän osa-alueen muodostaa minäkäsityksen kehitys. 

Kehityksen osa-alueet ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa, eikä mikään osa-alue kehity muista riippumatta; esimerkiksi yksilön fyysinen kehitys vaikuttaa hänen kognitiiviseen ja psykososiaaliseen kehitykseensä. Niinpä esimerkiksi lapsi, joka oppii varhain kävelemään, laajentaa nopeasti kognitiivista kokemusvarastoaan ja saa myönteistä huomiota vanhemmilta, koska varhain kävelemään oppimista usein arvostetaan.

Yksilön kehitystä ohjaa perimän ja ympäristön vuorovaikutus  eikä kumpikaan mainituista tekijöistä yksinään määrää kehitysprosesseja, joskin perimän osuus on ratkaiseva monien fyysisten ominaisuuksien suhteen (veriryhmä, silmien väri). (Himberg ym.2000, s.13,17).

                                                                                                                             Sisällysluetteloon

Temperametti 

Vanhemmat kertovat usein, että heidän lapsensa ovat olleet vauvoina aivan erilaisia reagointiherkkyydeltään ja vireydeltään, siis temperamentiltaan. Yhdysvaltalaiset tutkijat Alexander Thomas ja Stella Chess, joiden temperamenttiteoria on tunnettu pitkään, korostavat temperamentissa käyttäytymisen tyyliin liittyviä piirteitä, esimerkiksi tunneilmaisujen perussävyjä, motorista aktiivisuutta, joustavuutta jne. M.K.Rothbartin mukaan temperamenttierot ovat suhteellisen pysyviä, biologisesti määräytyviä eroja itsesäätelyssä ja reaktiivisuudessa. Reaktiivisuus ilmenee esimerkiksi toiminnan reaktioajassa, voimakkuudessa ja palautumisajassa. Itsesäätely taas tarkoittaa sellaisia korkeammanasteisia prosesseja, jotka lisäävät tai ehkäisevät reaktiivisuutta. Temperamentin määrittelyeroista huolimatta ollaan jokseenkin yksimielisiä siitä, että vauvat ovat synnynnäiseltä temperamentiltaan erilaisia ja että temperamentin myöhemmän kehityksen kannalta on ratkaisevaa, miten ympäristö reagoi lapsen synnynnäiseen temperamenttiin. Temperamentti muovautuu vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa persoonallisuuden piirteiksi. Vauvan käyttäytyminen vaikuttaa vanhempien käyttäytymiseen ja tämä taas vastavuoroisesti vauvan käyttäytymiseen. “Helppo” vauvan on hyväntuulinen , syö ja nukkuu säännöllisesti ja lopettaa itkemisen, kun hänet otetaan syliin. Tällaisen vauvan vanhemmat tuntevat onnistuvansa vanhempina ja kiintyvät helposti vauvaansa. Hankalampaa on “vaikean” vauvan vanhemmilla: vauva itkee paljon, nukkuu ja syö epäsäännöllisesti eikä näytä sopeutuvan helposti muutoksiin. Jos vanhempien voimavarat riittävät kärsivälliseen, rakastavaan ja hyväksyvään hoitoon, lapsi saattaa myöhemmin hallita hyvin mielialansa vaihtelut ja suunnata voimavaransa myönteisesti. “Hitaasti lämpiävien” vauvojen aktivointi on aluksi hankalaa, mutta aikaa myöden he saattavat olla hyvinkin aktiivisia. (Himberg ym.2000, s.17-19). 

Thomas ja Chess  tarkastelevat temperamenttia varhaislapsuuden käyttäytymistyylinä ja erottavat temperamentissa yhdeksän osa-aluetta:

                      1)  aktiivisuuden taso (aktiivisuus-passiivisuus)
                      2)  biologisten toimintojen rytmisyys, esimerkiksi uni- ja valvetilan
                            vaihtelu (säännöllinen-vaihteleva)
                      3)  suhtautuminen uuteen (tavoittelu-vetäytyminen)
                      4)  sopeutuminen uuteen (helposti-vaikeasti)
                      5)  ärsytyskynnys aistikokemuksille (matala-korkea)
                      6)  reaktioiden voimakkuus (nopea-hidas)
                      7)  mieliala (myönteinen-ärtynyt)
                      8)  huomiokyky (nopea-hidas), kyky vaihtaa huomion kohdetta
                      9)  pitkäjännitteisyys-lyhytjännitteisyys. 

Osa vauvoista voidaan luokitella edellä mainittuihin ryhmiin. Muilla vauvoilla on vaihtelevasti erilaisia temperamenttiominaisuuksia. (Himberg ym. 2000, s.19).

                                                                                                               Sisällysluetteloon

Herkkyyskaudet 

Lapsen valmiudet uusien taitojen oppimiseen ovat riippuvaisia hänen aivojensa kehityksestä. Yksilön kehityksessä on kausia, jolloin kokemusten saaminen aktivoi synnynnäiset valmiudet. Herkkyyskausina yksilö on erityisen altis tietynlaisille kokemuksille. Hermoston kehitys on tuolloin saavuttanut tason, joka mahdollistaa uuden taidon oppimisen. Esimerkiksi kävelemisen herkkyyskausi on 8-18 kuukauden iässä: silloin on otollisin aika harjoitella kävelemistä. Varmuudella vain kielen oppimisessa ihmisellä on todettu olevan kriittinen kausi: lapsi ei opi kunnollisesti kieltä, ellei hänelle puhuta tai muuten opeteta kieltä ennen 5.-7. ikävuotta. (Himberg ym.2000, s.19-20).

                                                                                                                  Sisällysluetteloon

Kognitiivinen kehitys 

Kehitystehtävät 

Yksi tunnetuimmista ihmisen elämänkaarta käsittelevistä teorioista on Erik H. Eriksonin (1902-1994) teoria 1950-luvulta. Ihminen kohtaa teorian mukaan elämänkaarensa aikana kahdeksan kehityskriisiä, joiden aikana hän joutuu ratkaisemaan kehitystehtäviä. Kehityskriisistä selviytymisen edellytyksenä on uusien taitojen kehittyminen. Tämän vuoksi ihmiselle muodostuu jokaisessa kehitysvaiheessa uusi käsitys itsestään ja ympäröivästä maailmasta. Jotta psyykkinen kehitys olisi tasapainoista, on painopisteen kriisin ratkaisussa oltava myönteisten tunteiden puolella, vaikka yksilö tarvitsee myös jonkin verran negatiivisia tunteita selviytyäkseen elämän haasteista. Tarkennan tässä Eriksonin teoriaa vauvaiästä varhaiseen kouluikään saakka.
 

VAUVAIKÄ   perusluottamus <-> perusturvattomuus  (0-2 v.)

Vauva-iän keskeinen kehitysprosessi on lapsen ja aikuisen vuorovaikutus. Lapsen reaktiot vaikuttavat siihen, miten hoitaja tyydyttää hänen tarpeensa ja osoittaa hänelle hellyyttä; hoitajan antama palaute taas vaikuttaa lapsen tuntemuksiin. Tämän vuorovaikutuksen tuloksena lapselle muodostuu joko myöhempää kehitystä leimaava perusluottamus tai epäluottamus muihin ihmisiin ja itseensä. Ensimmäisen psykososiaalisen kriisin onnistunut ratkaisu antaa yksilölle toivon elämyksen.
 

PIKKULAPSI-IKÄ  itsenäisyys <-> epäily, häpeä  (0-2 v.)

Lapsi haluaa tehdä asiat omalla tavallaan ja ajallaan; hän tavoittelee itsemääräämisen tunnetta ympäristöönsä nähden. Lapsi käyttää fyysisiä ja psyykkisiä taitojaan, kuten sanoja ja kävelyä, saavuttaakseen tavoitteensa. Vanhempien asennoituminen lapsen pyrkimyksiin vaikuttaa ratkaisevasti siihen, saavuttaako lapsi suhteellisen todellisen käsityksen itsestään ja kyvyistään vai häpeääkö hän tekojaan ja valmiuksiaan ja arkailee uusien asioiden opettelua. Toisen kehityskriisin onnistunut ratkaisu antaa tulokseksi itsekontrollin ja tahdon elämyksen.
 

LEIKKI-IKÄ   aloitteellisuus  <->  syyllisyys  (2-6 v.)

Elämänpiirinsä laajentuessa lapsi kiinnostuu yhä uusista asioista ja tutkii itseään ja ympäristöään. Vanhemmat asettavat kuitenkin rajoituksia hänen toiminnalleen. Leikki-iän keskeinen kehitysprosessi on samastuminen eli identifikaatio. Lapsi sisällyttää oman toimintansa ohjaukseen lähi-ihmistensä normeja eli käyttäytymissääntöjä.. Näin hän sopeutuu paremmin ympäristön odotuksiin. Jos aikuiset kuitenkin rajoittavat liiaksi lapsen toimintaa, esimerkiksi hänen tunneilmaisujaan, nämä saattavat myöhemmin tuntua kielletyiltä, ja lapsi kokee niiden takia syyllisyyttä. Tämän kehityskriisin myönteinen ratkaisu tuottaa tuloksena elämyksen oman toiminnan merkityksestä.
 

VARHAINEN KOULUIKÄ  ahkeruus <->  alemmuus  (7-11 v.)

Kouluiässä muodostuu ihmisen perusasenne työhön. Kehitystä ohjaavat tääsä iässä erityisesti kasvatus ja oma oppiminen. Tärkeää on se, millaista palautetta ympäristö antaa lapselle hänen suorituksistaan ja millaisia arviointikeinoja käytetään esimerkiksi koulussa. Lapsen on saatava onnistumisen kokemuksia, jotta hän pystyisi hyödyntämään myös kielteistä kritiikkiä. Kehityskriisin onnistunut ratkaisu antaa tulokseksi itseä koskevan pätevyyden elämyksen. 

Näiden lisäksi Eriksonin mukaan elämänkaaren kehityksen kriisejä käydään läpi nuoruusiässä, varhaisaikuisuudessa, keski-iässä ja vanhuudessa. (Himberg ym.2000, s.22).
   
                                                                                                                          Sisällysluetteloon

Kehitystehtäväteoria 

Yhdysvaltalainen Robert J. Havighurst laajensi Eriksonin psykososiaalisen tehtävän käsitteen kehitystehtäväksi, joka voidaan ymmärtää kehitystavoitteeksi. 

1)  Vauvaiän ja pikkulapsen kehitystehtäviä
                  - perusturvallisuuden saavuttaminen
                  - alkeellisen ruumiinkuvan muodostuminen
                  - kävelyn ja puheen oppiminen
                  - selviäminen erotilanteista 

2)  Leikki-iän ja varhaisen kouluiän kehitystehtäviä
                  - minäkäsityksen kehittyminen
                  - itsearvostuksen eli itsetunnon kehittyminen
                  - oman sukupuoliroolin oppiminen
                  - omantunnon kehittyminen
                  - oppiminen toimimaan ikätovereiden kanssa
                  - työperiaatteen oppiminen 

Kehitystehtävien onnistunut ratkaisu lisää yksilön itseluottamusta ja yrittämisen halua. Epäonnistuminen lannistaa ja estää saavuttamasta tavoitteita. Kehityksen yhteydessä puhutaan usein “matteusvaikutuksesta”: se, joka on saanut elämässään hyvät lähtökohdat, onnistuu kehitystehtävissään ja saa jatkuvasti kannustusta ja vahvan itseluottamuksen. Vastaavasti se, joka on alussa saanut vähän, joutuu helpommin huono-onniselle kehitysuralle, mutta ei välttämättä, sillä hän voi käsitellä ratkaisemattomat kehitystehtävät myöhemmin uudestaan. (Himberg ym.2000, s. 24-25).

                                                                                                                       Sisällysluetteloon

Käsitteellisen ajattelun kehittyminen 

Jean Piaget’n (1896-1980) mukaan lapsi on aktiivinen oppija, ympäristönsä pieni tutkija, joka tekee kokeita nähdäkseen, miten fysikaalinen ja sosiaalinen maailma toimii. Piaget’n teorian perusajatus on, että ajattelun kehitys on kulttuurista riippumatonta ja vaiheittaista. 

Ajattelun kehityksen ensimmäisessä vaiheessa, sensomotorisella kaudella (0-2 v.), lapset keksivät liikkeittensä ja niiden seurausten väliset yhteydet. Lapsi huomaa, että kun hän tönäisee lelua, se liikkuu kauemmaksi. Näin muistiin tallentuvat toimintakaaviot. Sensomotorisen kauden tärkeimpiä kehityssaavutuksia on esineiden pysyvyyden ymmärtäminen. 

Seuraavassa ajattelun kehityksen vaiheessa, esioperationaalisella kaudella (2-4 v.), lapsi alkaa käyttää kieltä. Sanat ovat hänelle symboleja, jotka tarkoittavat jotakin. Vaikka lapsi käyttääkin symboleja, hänen ajattelutaitonsa eivät vielä riitä loogisiin operaatioihin. Esimerkiksi korkeaan ja matalaan lasiin kaadettu sama vesimäärä tuntuu lapsesta eri määrältä, koska lapsi tulkitsee määrän vain näköhavaintonsa perusteella. Ongelmia ratkaistessaan lapset ovat vielä tiukasti riippuvaisia näköhavainnoista ja kiinnittävät huomion  vain yhteen tapahtuman piirteeseen kerrallaan. 

Konkreettisten operaatioiden kaudella (7-12 v.) lapsi hallitsee monia loogisia operaatioita, vaikka ajattelu onkin vielä sidoksissa konkreettisiin tilanteisiin. Edellä mainitussa esimerkissä lapsi ymmärtää vesimäärän pysyvän samana, kun vesi kaadetaan takaisin pulloon. Tällä kaudella lapsen ajantaju muuttuu varmemmaksi, hän ymmärtää kellon ja pystyy hahmottamaan käsitteet menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Lapsi alkaa ymmärtää myös suhteet, mikä on numerojärjestelmän ja matematiikan oppimisen perusedellytys.  

Noin 12-vuotiaasta lähtien nuori osaa ajatella jo johdonmukaisesti abstrakteissa tehtävissä. Ajattelu ei ole enää sidoksissa havaintoihin, vaan nuori osaa pohtia mahdollisuuksia ja rakentaa teorioita. Kautta kutsutaan muodollisten eli formaalisten operaatioiden kaudeksi. (Himberg ym.2000, s.42-43).
                                                                                                                     Sisällysluetteloon

Lapsen moraalisen ajattelun kehittyminen 

Kognitiivinen kehitys ei tarkoita pelkästään fyysisen maailman vaan myös sosiaalisen maailman ymmärtämistä. Moraalisten sääntöjen ymmärtäminen ja noudattaminen on tärkeää kaikissa sosiaalisissa yhteisöissä. Piaget olettikin lasten moraalisen ajattelun olevan yhteydessä kognitiiviseen kehitykseen. Hän seurasi lasten leikkiä ja kyseli heiltä leikkien sääntöjen tarkoitusta ja tärkeyttä. Viisivuotiailla alkoi olla yhteisiä sääntöjä leikeissään. Lasten mielestä säännöt olivat jonkin ulkoisen auktoriteetin, vanhempien tai Jumalan, asettamia, eikä niitä saanut rangaistuksen uhalla muuttaa. Arvioidessaan jonkin teon “pahuutta” esioperationaalisen ajattelun kautta lapset kiinnittävät huomiota teon tulokseen, ei tarkoitukseen. Esimerkiksi monta kuppia rikkonut poika oli “tuhmempi” kuin poika, joka rikkoi kupin varastaessaan piparkakkuja. 

Konkreettisten operaatioiden kaudella lapset alkavat ymmärtää normien sopimusluonteisuuden. Leikkien sääntöjä saa heidän mielestään muuttaa yhteispäätöksellä. Teon “pahuutta” arvioidessaan lapset ovat nyt ensisijaisesti kiinnostuneita teon tarkoituksesta. Lapset eivät kuitenkaan pysty yleistämään oppimaansa normia oppimistilanteen ulkopuolelle. Niinpä he saattavat olla vilpittömän hämmästyneitä siitä, että heitä torutaan naapurin katolle kiipeämisestä, kun heitä on kielletty kiipeämästä kotitalon katolle. 

Muodollisten operaatioiden kaudella nuori pohtii filosofisia ja uskonnollisia kysymyksiä. Kun ajattelu on kehittynyt kylliksi, hän pystyy myös arvioimaan vallitsevia normeja älyllisesti ja osaa yleistää ne myös oman elämäntilanteensa ulkopuolelle. (Himberg ym.2000, s. 44).

                                                                                                                      Sisällysluetteloon

Kielen kehitys 

Kielen omaksuminen lienee pitkälti perimään koodattu kyky. Sen edellytyksenä on toisaalta normaalisti kehittyvä keskushermosto, toisaalta sosiaalinen ympäristö, jossa lapsi kuulee käytettävän kieltä. Kielen varhaiskehitys liittyy voimakkaasti lapsen tunteisiin. Hän haluaa olla yhteydessä muihin ihmisiin ja jakaa heidän kanssa asioitaan. Tämä motivoi kielen opetteluun. 

Kahden ensimmäisen elinvuotensa aikana lapsi kartuttaa sisäisiä mielikuviaan ja harjoittelee niiden käsittelyä, mikä luo pohjaa kielen kehitykselle. Kielen omaksumisen oletetaan etenevän niin, että lapset vakiinnuttavat ensin esineitä ja tapahtumia koskevaa ei-kielellistä tietoa, omaksuvat sitten esineitä ja tapahtumia kuvaavia sanoja ja alkavat sen jälkeen yhdistellä sanoja lauseiksi. 

Puheen ymmärtäminen etenee kuitenkin puheen tuottamista nopeammin. Suurin osa lapsista alkaa ymmärtää aikuisen puhetta vasta 8-10 kuukauden iässä. Muutamaa kuukautta myöhemmin lapset tunnistavat 20-30 sanaa. 

Vauvat ilmaisevat tunteitaan eleillä, ilmeillä, itkulla, erilaisilla ääntelyillä, kujertamalla tai nauramalla. Jokeltelun alkaessa noin puolen vuoden iässä kaikki lapset ääntelevät samanlaisia tavusarjoja (gaga, baba). Ensimmäisen elinvuoden loppupuolella lapsen ääntelystä alkavat kadota ne äänteet ja tavusarjat, joita ei esiinny hänen äidinkielessään. Näihin aikoihin lapsi sanoo myös ensimmäisen sanansa jossakin tietyssä tilanteessa ymmärtämättä tarkkaan, että sanat viittaavat esineisiin tai toimintoihin. Kymmenen ensimmäisen sanan omaksuminen tapahtuu hitaasti. Puolitoistavuotiaana lapset käyttävät keskimäärin viittäkymmentä sanaa. 

Lapset oppivat ensin jokapäiväisiin rutiineihin liittyvää sanastoa. Toisen ikävuoden loppuun mennessä lapset oppivat käyttämään ja ymmärtämään päivittäisiin rutiineihin liittyvien sanojen lisäksi ympäristöön liittyvää sanastoa. Siinä vaiheessa, kun lapset ovat ymmärtäneet sanojen merkitsevän jotakin, he haluavat tietää esineiden nimiä ja näin alkaa ensimmäinen kyselykausi. 

Yksivuotiaan “lauseet” ovat yksisanaisia. Toisen ikävuoden lopulla lapsi alkaa yhdistää merkityksiä kaksisanaisiksi ilmaisuiksi. Ilmaisut ovat alussa pääasiassa osoittavia: “Äiti tuossa, hauva tuossa”. Aikuiset vahvistavat ja tarkentavat näitä ilmaisuja puheellaan: “Niin, siinä on hauva.” Kahden sanan lauseista osa ilmaisee toimintaa, “isi ajaa”, osa lauseista sisältää vaatimuksen, “maitoo lisää”. Tavallisia ovat myös kiellot, “ei nukkumaan”. 

Kolmivuotiaan lapsen lauseet ovat jo monimutkaisempia ja niissä esiintyy aikamuotoja, verbien taivuttamista, apuverbejä. Taivutusmuotojen omaksuminen on nopeimmillaan 2-4 vuoden iässä. Kolmivuotiaat rakastavat loruja ja riimejä. Tässä iässä alkaa myös toinen kyselykausi, jolloin lapsi on erityisen kiinnostunut syy ja seuraus –suhteista eli siitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Hän haluaa aikuiselta perusteltuja selityksiä. 

Lapsen sosiaalinen tausta ja kodissa käytetty puhetapa heijastuvat lapsen kieleen. Vanhempien suhtautuminen lukemiseen, satuihin ja keskusteluun lapsen kanssa vaikuttaa lapsen kielellisen ilmaisun tasoon. Joissakin perheissä keskustellaan enimmäkseen konkreettisista, esinemaailmaan kuuluvista asioista, kun taas toisissa perheissä puhutaan paljon myös tunteista ja ihmissuhteisiin liittyvistä asioista. 

Kieli on ajattelun väline ja lapsi kehittää eritasoisia malleja luodessaan käsiterakennelmiaan. Abstraktisen ajattelun edellytyksenä ovat hyvin kehittyneet sisäiset mallit. Jos lapsen kieli jää köyhäksi varsinkin abstrakteja käsitteitä tarkoittavien sanojen osalta, hänellä ei ole välineitä abstraktiseen ajatteluun. Heikko suoriutuminen koulutyössä on usein yhteydessä heikkoon kielelliseen tasoon. Silti hyvä kognitiivinen suoritustaso ei riipu pelkästään kielellisestä kehityksestä, vaan vähintään yhtä suuri osuus suorituksessa on tunne-elämän kehityksellä ja motivaatiolla.

                                                                                                                             Sisällysluetteloon

Kaksikielisyys 

Kansainvälistyvässä maailmassa monien perheiden vanhemmat puhuvat äidinkielenään eri kieltä. Mikäli vanhemmat pystyvät johdonmukaisesti puhumaan lapselle vain omaa äidinkieltään, lapsi kehittyy tasapuolisesti kaksikieliseksi, mikä näyttää edistävän hänen kielellistä tietoisuuttaan ja kognitiivista kehitystään. Kaksikielisyyteen saatetaan pyrkiä myös ns. kielikylvyillä päiväkodeissa, jolloin mahdollisimman suuri osa ohjeista tai opetuksesta annetaan vieraalla kielellä. Mikäli lapsi saa äidinkielelleen vankan perustan kotonaan, kielikylvystä näyttää olevan hyötyä. Kielikylvyssä ei saavuteta välttämättä tasapuolista kaksikielisyyttä, mutta kylläkin riittävä toiminnallinen kaksikielisyys.

                                                                                                                       Sisällysluetteloon

Sadut 

Satujen kertominen tai lukeminen on lapselle tärkeää. Satuhetki on lapsen ja aikuisen miellyttävää yhdessäoloa, mutta sadut antavat myös erilaisia virikkeitä ja vaikuttavat siten lapsen kognitiiviseen kehitykseen, erityisesti kieleen. Saduilla on myös positiivinen vaikutus lapsen persoonallisuuden kehitykseen. Perinteiset sadut ovat  monikerroksisia: ne koskettavat ihmisen persoonallisuuden syvimpiä alueita. Kehitykseen liittyvät perustapahtumat, kehitystehtävät, muodostavat satujen keskeisen sisällön. Ihmisen sisäiset ristiriidat on saduissa muutettu symbolisiksi satuhahmoiksi. Lapsi ymmärtää sadun merkityksen intuitiivisesti ja voi näin löytää ratkaisun ongelmaansa. (Himberg ym.2000, s. 46-49). 

Lasten leikeissä, unissa ja hyvissä saduissa näkyy selkeästi ne keskeiset kysymykset, joiden kanssa he mielessään ponnistelevat kehityksessään eteenpäin. Tietynlaiset sadut ovat tyypillisiä ja osuvia eri kehitysvaiheissa. Jossakin vaiheessa tietty satu pitää lukea uudelleen ja uudelleen. Sitten satu ei enää olekaan kiinnostava. Satu on tehnyt tehtävänsä. Se on antanut lapselle mahdollisuuden psyykkisesti työstää sadun keskeistä sisältöä ja lapsen mieli on vahvistunut. Tarvitaan uusi satu. (Sinkkonen. 2003, 84).
   
                                                                                                                         Sisällysluetteloon

Psykososiaalinen kehitys 

Vastasyntyneellä lapsella on hämmästyttävät valmiudet sopeutua ja vaikuttaa sosiaaliseen ympäristöönsä. Vauva erottaa syntymästään alkaen kasvoja, äänteitä, puheääniä, liikkeitä ja muotoja. Hän tunnistaa oman äitinsä äänen parin vuorokauden kuluttua syntymästä ja rintamaidon hajun perusteella äidin 1-2 vuorokauden ikäisenä. Hän on erityisen kiinnostunut ihmiskasvoista ja tunnistaa varsin pian oman äitinsä kasvot. Tällaiset valmiudet ovat omiaan suuntaamaan vauvan tarkkaavaisuuden häntä hoitavaan aikuiseen.

                                                                                                                        Sisällysluetteloon

Varhainen vuorovaikutus 

Äidin ja vauvan suhde kehittyy varhain vuorovaikutukseksi. Vuorovaikutuksella tarkoitetaan jatkuvaa tulkintaprosessia, jonka kuluessa viestitään itselle tärkeistä asioista toiselle ja yritetään vaikuttaa häneen, luodaan yhteyksiä toiseen ihmiseen ja saadaan palautetta omasta toiminnasta. Varhaisessa vuorovaikutussuhteessa niin aikuinen kuin vauvakin ovat aktiivisia osapuolia, joskin vuorovaikutuksen onnistuminen on aluksi riippuvainen lähinnä aikuisten (vanhempien) taitavuudesta ja halusta sovittaa toimintansa lapsen tarpeisiin. Vanhemmat suhtautuvat lapsen ääntely-yrityksiin, ilmeisiin ja eleisiin ikään kuin ne olisivat tarkoituksellisia ja antavat omalla toiminnallaan mallin sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. 

Vanhemman ja vauvan vuorovaikutuksessa ilmenee jo varhain vuorottelun periaate. Tämä näkyy hyvin vauvan ja aikuisen “keskusteluissa”: vauvan ääntelyn ja aikuisen juttelun vuorotteluna. Vanhemman puhe on rauhallista, hidastempoista ja toistavaa. Juttelussa on taukoja, joiden aikana aikuinen kuuntelee vauvan ääntelyä, ja vastaa sitten tähän. Näin vauvalle muodostuu ennen pitkää odotuksia aikuisen käyttäytymisestä. Kun vanhemmat vastaavat omalla toiminnallaan vauvan viesteihin ja sovittavat vastauksensa vauvan tunnetilojen mukaisiksi, vuorovaikutus kehittyy vähitellen samatahtiseksi eli synkroniseksi: aikuisen ja lapsen toiminnot sopivat yhteen ajoitukseltaan, sisällöltään ja voimakkuudeltaan. Aikuinen vastaa esimerkiksi hymyllä ja iloisella juttelulla vauvan kujerteluun; vauva puolestaan riemastuu aikuisen juttelusta. (Himberg ym.2000, s. 50-51).

                                                                                                                         Sisällysluetteloon

Kiintymyssuhde 

Varhaisen vuorovaikutuksen myötä vauva rakentaa äitiinsä kiintymyssuhteen, joka ilmeisesti heijastuu hänen myöhempiin vuorovaikutussuhteisiinsa. Kiintymyssuhteen varhainen tutkija, englantilainen psykiatri John Bowlby määrittelee kiintymyssuhteen tunnesuhteeksi, jonka solmiminen tuo lapselle turvallisuuden tunnetta. Bowlby  korostaa, että lapsella on synnynnäinen valmius muodostaa emotionaalinen side toiseen ihmiseen. Kiintymyssuhteen laatu vaikuttaa hänen mukaansa ratkaisevasti lapsen persoonallisuuden kehitykseen. 

Kiintymyssuhteen tutkijat painottavat äidin kykyä nauttia lapsestaan ja olla emotionaalisesti saatavilla. Tunteakseen olonsa turvalliseksi lapsi tarvitsee toistuvasti kokemuksia ympäristön luotettavuudesta. Jos äiti jakaa lapsen tunteet valikoimatta, ts. tunnistaa lapsen tunteet ja vastaa niihin lapsen tarpeita tyydyttävällä tavalla, lapsi oppii luottamaan äidin rakkauteen. Näin varhaislapsuuden tärkein kehitystehtävä, perusturvallisuuden saavuttaminen, ratkeaa onnistuneesti. (Himberg ym.2000, s. 52-56). 

Kiintymyssuhde ei rakennu vauvan ja vanhemman välille automaattisesti. Vauva kiinnittyy vain niihin ihmisiin, jotka ovat ajallisesti riittävän paljon läsnä heidän elämässään ensimmäisen vuoden aikana. Vaikka myös vieraammat aikuiset voivat saada vauvan rauhoittumaan sylissään, vauva oppii nopeasti tunnistamaan häntä pääasiallisesti hoitavan tutun henkilön toisista. Samanlaisena pysyvä syli ja hoivaavien käsien kosketus rakentavat vauvalle päivittäisten rutiinien kautta tunteen jatkuvuudesta, perusturvallisuudesta.. Pelkkä vanhemman fyysinen läsnäolo ei riitä, vaan kiintymyssuhteen muodostumisen edellytys on vanhemman tarjoama riittävä varhainen vuorovaikutus. Sen myötä lapsesta tulee myös hoivan saamisen suhteen valikoiva: vähitellen vain oman tutun hoitajan kosketus, ääni ja läheisyys tuottavat riittävän tuttuuden ja turvallisuuden tunteen, jotta vauva pystyy rauhoittumaan. Lapsella on kuitenkin synnynnäisesti kyky kiinnittyä useampaan kuin yhteen hoivaajaan, mikäli he ovat arjessa ajallisesti riittävän paljon läsnä. Kahden vanhemman perheessä pieni vauva muodostaakin elämänsä ensimmäiset kiintymyssuhteensa sekä isäänsä että äitiinsä. 

Varhaisen emotionaalisen kiintymyssuhteen myöhempi merkitys näkyy siinä, että kerran synnyttyään se säilyy aina eikä ole tietoisesti hallittavissa. Lapsi kaipaa myöhemminkin elämässään poissaolevaa vanhempaansa eikä ikävän tunne katoa pitkänkään eron aikana tai edes vanhemman kuollessa. Jos lapsi joutuu kasvamaan ilman pysyvää aikuissuhdetta tai hänen saamansa hoiva on ollut liian epäsäännöllistä, hänen ei ole mahdollista kiinnittyä ja muodostaa kiintymyssuhdetta. Lapsella ei liioin ole varaa olla valikoiva kiintymyssuhteensa muodostamisessa: ääritilanteissa lapsi kiinnittyy kaltoin kohtelevaan vanhempaan siinä kuin toinen lapsi sensitiiviseen vanhempaansa. Silloinkin lapsella on kyky rakentaa uusia kiintymyssuhteita olemassa olevien rinnalle. Sensitiivisessä vanhemmuudessa voidaan erottaa kolme tekijää: 1) vauvan viestin havaitseminen, 2) viestin oikea ymmärtäminen ja tulkinta ja 3) responsiivisuus eli viestiin vastaaminen oikeaan aikaan ja vauvan tarpeen edellyttämällä tavalla. Uusien kiintymyssuhteiden rakentuminen esimerkiksi sijaisvanhempiin noudattaa samoja perusperiaatteita kuin pienen vastasyntyneen kohdalla luonnollisesti tapahtuu yleensä suhteessa isään ja äitiin. (Sinkkonen. 2003, 45-46, 57). 

Lapsen havainnot itsestään muovautuvat tilanteittain. Lapsen samanlaisina toistuvat kokemukset omasta itsestään ja häntä hoitavasta aikuisesta muokkaavat kiintymyssuhteen laatua. Ilmeisesti melkein kaikki lapset luovat kiintymyssuhteen aikuiseen, mutta kiintymyssuhteen laatu vaihtelee turvallisesti kiintyneestä turvattomasti kiintyneisiin. (Himberg ym.2000, s. 52-56). 

Turvallisen kiintymyssuhdemallin luoneet vauvat ovat kokeneet, että sisäisten kokemusten ilmaiseminen hädän hetkellä johtaa hoivan saamiseen. Heille on muodostunut toistuvien arjen tapahtumien perusteella yleistynyt käsitys siitä, että he saavat loogisia vastauksia pyyntöihinsä ja uskaltavat jatkossa ilmaista todellisia tunteitaan. (Sinkkonen. 2003, 62). 

Turvallisesti kiintynyt lapsi tutkii äidin läsnä ollessa rohkeasti leikkihuonetta ja hätääntyy äidin poistuessa huoneesta. Äidin palatessa lapsi turvautuu häneen, mutta lähtee sitten taas tutkimaan huonetta. Turvallisesti kiintyneelle lapselle on muodostunut käsitys, että häntä rakastetaan. Hän uskaltaa osoittaa avoimesti myönteiset ja kielteiset tunteensa ja jakaa ne aikuisen kanssa.  Vuoden ikäisen lapsen kiintymyksen laatu ennustaa jossain määrin lapsen sosiaalista ja persoonallisuuden kehitystä. Turvallisesti kiintyneet lapset näyttävät  koulussa tulevan hyvin toimeen opettajien kanssa, pyytävät apua tarvittaessa ja ovat sosiaalisesti taitavia. 

Turvattomasti kiintyneistä lapsista osa on vastustavasti eli ambivalentisti kiintyneitä. He tarrautuvat äitiin jo ennen kuin tämä on lähtenyt huoneesta eivätkä halua tutkia leikkihuonetta. He itkevät äänekkäästi äidin lähtiessä huoneesta ja nyyhkyttävät vihaisina äidin otettua heidät syliinsä. Näiden lasten vanhemmat ovat usein passiivisia suhteessa lapseen. He saattavat käyttäytyä välinpitämättömästi silloin, kun lapsi ilmaisee läheisyydenhalunsa, mutta vastaavat lapsen kielteisiin tunteisiin. Tästä syystä lapsi pyrkii usein herättämään heidän huomionsa negatiivisella käyttäytymisellä. 

Osa lapsista osoittaa välttelevää kiintymystä. He eivät näytä huomaavan äidin lähtöä huoneesta eivätkä etsiydy äidin luo tämän tultua takaisin. Nämä lapset välttävät usein kielteisten tunteiden osoittamista, koska he eivät voi luottaa saavansa aikuiselta lohdutusta. Lapset ovat oppineet, että kielteisten tunteiden osoittaminen voi saada  aikuisen suuttumaan ja torjumaan hänet. 

Turvattomasti kiintyneissä lapsissa on tunnistettu myös epäjohdonmukaisesti kiintyneitä eli disorientoituneita lapsia. Tällainen lapsi saattaa esimerkiksi osoittaa välttelevää käyttäytymistä välittömästi sen jälkeen kun hän on hakeutunut äidin luo turvaan. Turvattomasti kiintyneillä lapsilla esiintyy enemmän ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä esimerkiksi kouluikäisenä. Erään yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan turvattomasti kiintyneet pojat olivat nelivuotiaina huomattavasti aggressiivisempia kuin turvallisesti kiintyneet pojat. Turvattomasti kiintyneet tytöt olivat puolestaan turvallisesti kiintyneitä riippuvaisempia. 

Kiintymyssuhteen laatu ei kuitenkaan määrää kohtalon omaisesti lapsen tulevaa kehitystä. Vaikka lapsen tarpeet huomioon ottava aikuinen rohkaiseekin lapsen sosiaalisuutta ja uteliaisuutta ja epäsensitiivinen  aikuinen vahvistaa lapsen  varovaisuutta ja aggressiivisuutta, kiintymyssuhteessa voi tapahtua muutoksia. Alun perin turvattomasti kiintyneet lapset voivat myöhemmin saada kokemuksia, jotka edistävät heidän avoimuuttaan ja luottamustaan muihin ihmisiin. (Himberg ym. 2000, s. 52-56). 

                                                                                                                   Sisällysluetteloon

Kasvatustyylin yhteys lasten sosiaalisuuteen 

Lapsen varhaiset kokemukset, joissa hänen tarpeisiinsa vastataan johdonmukaisesti, vaikuttanevat myönteisesti lapsen itsetuntoon. Itseensä luottava lapsi uskaltaa ottaa rohkeasti  kontaktin muihin lapsiin. Vanhemmat antavat myös mallin lapsen sosiaaliseen käyttäytymiseen. He voivat keskustella lapsen kanssa hänen tunteistaan ja niistä keinoista, joilla voi päästä mukaan muiden lasten ryhmiin, tai he voivat vähätellä lapsen ongelmia ja karttaa niistä keskustelemista. 

Syyt vanhempien kasvatustyylien erilaisuuteen ovat moninaiset. Yksi vaikuttava tekijä kasvatustyylin valintaan on vanhempien persoonallisuus, esim. äkkipikaisuus tai empaattisuus. Perheen taloudellinen tilanne vahvistaa tai heikentää vanhempien psyykkisiä voimavaroja. Vanhempien omat lapsuudenkokemukset saattavat myös heijastua heidän kasvatustyyliinsä. Samoin siihen vaikuttavat kulttuuri, etnisyys ja uskonto. (Himberg ym. 2000, s. 56-59).

                                                                                                                   Sisällysluetteloon

Vuorovaikutuksen muuttuminen lapsen iän myötä 

Lapsen sosiaalinen kehitys on kiinteässä yhteydessä heidän kielensä ja ajattelunsa kehitykseen, mutta myös heidän motoristen taitojensa karttumiseen.

Vauvat ovat syntymästään saakka kiinnostuneita toisista ihmisistä, aikuisista ja lapsista. Noin 3-4 kuukauden ikäiset vauvat yrittävät kosketella toisia vauvoja, ja puolivuotiaat yrittävät saada kontaktin toiseen vauvaan hymyilemällä ja ääntelemällä. Vuorovaikutus on kuitenkin yhdensuuntaista, toinen vauva ei vastaa toisen kontaktiyrityksiin. 

Toisella ikävuodella lasten vastavuoroiset kontaktit pitenevät. Lapset leikkivät leikkejä, joissa osapuolten roolit täydentävät toisiaan: toinen juoksee karkuun, toinen ajaa takaa. Leikkiin liittyvät positiiviset tunneilmaisut lisääntyvät, samoin riidat ja kielteiset tunneilmaisut. 

Toisen ja kolmannen ikävuoden vaihteessa on lapsen kielellisissä taidoissa tapahtunut suuria muutoksia. Hän voi kertoa toiveitaan leikistä ja pystyy ottamaan sanoin kontaktin myös vieraaseen lapseen. 

Viiden vuoden tienoilla toisten lasten leikkien katselu ja aikuiseen turvautuminen vähenevät. Nyt lapset leikkivät yhä enemmän yhteisleikkejä. (Himberg ym. 2000, s. 60). 

                                                                                                                           Sisällysluetteloon

Leikit 

Leikki on lasten vuorovaikutustilanteiden harjoittelun kannalta ensisijaisen tärkeää. Leikkiessään lapset harjoittavat mielikuvitustaan ja harjoittelevat erilaisia rooleja. Leikeissä opitaan vastavuoroisuutta ja tekemään kompromisseja. 

Piaget’n mukaan lapsi sulauttaa leikissä uusia kokemuksia entisiin tietorakenteisiinsa. Aluksi lapsen leikit ovat harjoitteluleikkejä, joissa tärkeää on toiminta, ei tulos.

Esioperationaalisen ajattelun kaudella (2-4 v.) leikki muuttuu kuvitteluleikiksi. Ne muuttavat, samoin kuin sadut, todellisuuden lapselle sopivaksi. Kuvitteluleikit auttavat lasta ratkaisemaan ristiriitoja ja toimivat myös korvikkeina, jos lapsi ei muuten saavuta tavoitettaan. 

Konkreettisten operaatioiden kaudella (7-12 v.) lapsi leikkii sääntöleikkejä, esimerkiksi erilaisia pelejä. Erilaiset rakentamis- ja keräilypuuhat ovat rakentamisleikkejä, jotka viittaavat jo kehittyneempään käsitteenmuodostukseen. 

Leikkiä voidaan tarkastella myös lapsen sosiaalisen kehityksen näkökulmasta. Lapsi pystyy aluksi leikkimään yksin. Parivuotiaat lapset leikkivät rinnakkaisleikkejä; he leikkivät samaa leikkiä, mutta erikseen, kumpikin rakentaa esimerkiksi hiekkalaatikolla omaa hiekkalinnaansa. Sivuavissa leikeissä lapset ottavat jo kontaktin toisiinsa, esimerkiksi lainaavat toisiltaan leluja. Yhteisöleikit onnistuvat vasta noin viiden vuoden iässä. Varhaisessa kouluiässä toverien merkitys kasvaa voimakkaasti. Tavallisesti lapsilla on 1-4 hyvää ystävää, jotka ovat samanikäisiä ja samaa sukupuolta. (Himberg ym. 2000, s. 62).

                                                                                                                        Sisällysluetteloon

Persoonallisuuden kehittyminen 

Kuka minä olen 

Kiintymyssuhteen muodostumisen jälkeen lapsi alkaa vähitellen rakentaa mieleensä käsitystä siitä, kuka hän on, käsitystä itsestään muista ihmisistä erillisenä olentona Yhdysvaltalaisen lastenpsykiatrin Margaret Mahlerin mukaan jokainen lapsi on ensimmäisten elinviikkojensa aikana sisäänpäin kääntynyt eli autistinen. Lyhyinä valveillaoloaikoinaan hän tarkkailee ympäristöään, mutta ei vielä osoita kiintymystä äitiinsä. Vauva reagoi vain oman elimistönsä aistimuksiin ja erittäin voimakkaisiin ulkoisiin ärsykkeisiin esim. koviin ääniin. 

Hermoston kehittyessä vauva kokee toisesta elinkuukaudesta alkaen fyysiset puutostilat, esim. nälän, voimakkaan mielipahan sävyttäminä. Samoihin aikoihin hänen tarkkaavaisuutensa kohdistuu voimakkaasti siihen ihmiseen, joka poistaa hänen epämukavan olonsa. Vauvan kokemukset mielihyvästä ja –pahasta ovat pohjimmainen syy siihen, että hän alkaa rakentaa psyykkistä suhdetta äitiinsä. Vauva ei kuitenkaan erota itseään aluksi äidistä, vaan kokee olevansa yhtä äidin kanssa; vauvan ja äidin suhde on symbioottinen (0-4 kk). 

Vauvan ja äidin symbioosi on edellytys lapsen itsenäistymiselle erilliseksi yksilöksi. Jos ei ole ollut psyykkisesti toisesta riippuvainen, ei voi psyykkisesti erotakaan toisesta. Mahlerin mukaan lapsi ymmärtää oman erillisyytensä 2-3 vuoden iässä. Oman erillisyyden ja yksilöllisyyden ymmärtäminen vaatii kuitenkin pitkän prosessin, joka käynnistyy 4-5 kuukauden iässä ja jonka aikana lapsi tiedostaa yhä enenevässä määrin itsensä ja muut ihmiset. Tätä neljän vaiheen kautta etenevää prosessia kutsutaan lapsen psykologiseksi syntymäksi. 

1) eriytymisen aika 5-8/10 kk
            2) harjoitteluvaihe 8/10-15 kk
            3) lähentymisvaihe 15-24 kk
            4) yksilöllisyyden vaihe 24 kk -> 

Symbioosia seuraavassa eriytymisvaiheessa lapsi tutustuu aktiivisesti ulkoiseen maailmaan. Hänen tarkkaavaisuutensa vaihtelee äidin ja ulkomaailman välillä. Psyykkinen irtautuminen äidistä alkaa. Tälle kaudelle tyypillistä ovat tarkistuskatseet: lapsi kääntää katseensa äitiin tarkistaakseen, että tämä on yhä olemassa. Lapsi tiedostaa nyt, että äiti aiheuttaa mielihyvää, ja siksi vieraitten ihmisten kohtaaminen voi olla pelottavaa. Vieraat herättävät pelon siitä, että äidin voi menettää, että hänestä voi joutua erilleen. Tätä lapsen kauhua kutsutaan eroahdistukseksi eli eropeloksi. 

Vuoden ikää lähestyessään, minätietoisuuden harjoitteluvaiheessa, lapsi pystyy liikkumaan ensin kontaten, sitten kävellen. Hän tutkii aktiivisesti maailmaa, kaikki uusi kiinnostaa ja vetää puoleensa. Lapsi pystyy nyt pitämään jonkin aikaa mielessään mielikuvaa äidistä, ja mielikuva turvanaan hän uskaltautuu tekemään tutkimusretkiään. Mielikuva on kuitenkin vielä hauras ja siksi lapsi käy välillä koskettamassa äitiä, “tankkaamassa turvallisuutta”, vahvistaakseen sitä. 

Lähentymisvaiheessa lapsi alkaa kognitiivisen ja fyysisen kehityksensä myötä vähitellen ymmärtää, ettei hänen mielikuvansa äidistä ja äiti ole yksi ja sama. Kuvitelmat omasta ja äidin kaikkivoipaisuudesta heikkenevät, ja lapsi tuntee itsensä avuttomaksi. Tämä sisäsyntyinen eroahdistus ilmenee äidin varjostamisena ja kiukutteluna. Jos lapsi ei saa äidin huomiota osakseen, hän tekee jotain sellaista, mikä saa äidin kiinnittämään huomionsa häneen. Lapsen on vähitellen hyväksyttävä se, että hän on äidistä erillinen yksilö. Lapsi ratkaisee tämän riippuvuuden ja itsenäisyyden ristiriidan kehittämällä omaa itsenäisyyttään. Hän mm. haluaa syödä itse. Kontaktia aikuiseen lapsi hakee nyt sanojen ja leikin avulla. 

Kolmanteen ikävuoteen mennessä, yksilöitymisen vaiheessa, lapsi vähitellen hyväksyy oman erillisyytensä, hänellä on tietoisuus minästään. Hänen puheessaan toistuvat usein sanat “minä haluan”. Samalla hänen tunnekohteensa muuttuvat pysyviksi. Pikkulapsen on vaikeaa pitää yhtenä ja samana ihmisenä aikuista, joka välillä kieltää häneltä jotain, välillä taas on mukava ja tuottaa mielihyvää. Tunnekohteen pysyvyyden myötä lapsi ymmärtää, että samassa ihmisessä, niin muissa kuin hänessä itsessäänkin, on hyvää ja pahaa. Lapsi kestää nyt kieltoja raivostumatta heti ja suostuu myös kompromisseihin. 

Hyvän ja pahan yhdistäminen omaan minäkäsitykseen on keskeistä persoonallisuuden integraatiossa. Symbioosissa (0-4 kk) vauva ei Mahlerin mukaan vielä koe minäkokemuksia. Eriytymisvaiheessa (5-10 kk) lapsi tuntee fyysisen erillisyyden riemua ja liittää itseensä pelkästään mielihyvää. Mielipaha sijoittuu vain ulkomaailmaan. Vähitellen kokemusten karttuessa lapsi oppii, että häneen kuuluu myös heikkoutta ja tarvitsevuutta. Kävelemisen ja kielen oppiminen ovat tärkeitä taitoja minäkäsityksen muodostumisessa. Jos lapsi ei pysty hyväksymään itsessään sekä hyvää että pahaa, hänen on vaikea kestää mielipahaa, ja hän on altis persoonallisuuden häiriöille. (Himberg ym.2 000, s. 65-68). 

                                                                                                                         Sisällysluetteloon

Millainen minä olen

Minäkäsitys syntyy ns. peilisuhteitten kautta. Peilisuhde alkaa noin puolivuotiaana, jolloin lapsi reagoi selvästi aikuisen katsekontaktiin. Aikuisen hymy saa vauvan innostumaan, vihainen ilme parahtamaan itkuun. Peilisuhde tarkoittaa sitä, että ympäristön palaute muokkaa minäkäsitystä. Lapsi tulkitsee ympäristön palautteen myönteiseksi tai kielteiseksi ja alkaa suhtautua itseensä samalla tavoin kuin hän on tulkinnut ympäristön suhtautuvan. Peilisuhteen vaikutus on erittäin suuri lapsuudesta nuoruusvuosiin, mutta vielä aikuisenakin muiden antama palaute on tärkeä minäkäsityksen ylläpitäjä. 

Leikki-iän alkaessa lapsi pyrkii aktiivisesti omaksumaan vanhempien käyttäytymistapoja ja jopa heidän ominaisuuksiaan – on kyse samastumisen mekanismista. Lapsi on kyllä aiemminkin jäljitellyt aikuisia, mutta nyt hän pyrkii toimimaan vanhempien tavoin myös heidän poissa ollessaan; hän saa silloin itselleen myös ne turvallisuuden ja hyvänolon tunteet, joita hän aikaisemmin koki vanhempien välittömässä läheisyydessä.

Minäkäsitykseen liittyy läheisesti itsetunto, ja itsetuntoon kuuluu yhtäältä itsearvostus eli yksilön kokonaisvaltainen tulkinta omasta arvostaan ja toisaalta itseluottamus eli se, miten yksilö uskoo selviytyvänsä haasteista ja ongelmista. Voidaan olettaa, että itsetunnon perustana ovat ne varhaiset tulkinnat, joita lapsi on tehnyt läheistensä suhtautumisesta itseensä. Lapsi, joka on tulkinnut äitinsä antaman hoivan rakkaudeksi, saa itsearvostukselleen vankan pohjan; koska minua rakastetaan, olen rakastamisen arvoinen. Jos lapsi kokee, ettei hän täytä läheistensä odotuksia, ja hänen ihanneminänsä jää liian kauas hänen minäkäsityksestään, itsearvostuskin jää heikoksi. Yksilön itsetunnon toinen osa-alue, itseluottamus, taas vahvistuu niistä onnistumisen kokemuksista, joita hän lapsena saa. (Himberg ym. 2000, s. 71-73).

                                                                                                                    Sisällysluetteloon

Sukupuoli-identiteetin muodostuminen 

Kaksivuotias lapsi on jo yleensä huomannut, että tytöt ja pojat, miehet ja naiset ovat ruumiinrakenteeltaan erilaisia. Kaksivuotias ei kuitenkaan anna tälle havainnolle sen suurempaa merkitystä. Kolmevuotiasta alkavat sukupuoliasiat sen sijaan suuresti kiinnostaa. Lapsi myös ymmärtää, että hän on jompaa kumpaa sukupuolta, hän ei voi olla sekä tyttö että poika. Havainto on kolaus lapsen kaikkivoipaisuuskuvitelmille. Kolmivuotiaalle tytölle sukupuolierot ovat hämmentävämpiä kuin samanikäisille pojille. Tytöstä saattaa tuntua, että hän on jäänyt jotain tärkeää vaille, sillä pojilla on näkyvät sukupuolielimet. 

Poika ylpeilee mielellään sukupuolielimillään ja paljastaa itsensä, sillä lapsen mielestä paljasteluun ei liity mitään sopimatonta tai hävettävää. Itsensä paljastamisen rinnalla esiintyy myös tirkistelyä – lapsi seuraa tarkasti, kun eri sukupuolta oleva aikuinen riisuutuu. Tyttö rauhoittuu vähitellen, kun hän ymmärtää, että hänelläkin on sukupuolielimet, vaikka ne eivät näykään, ja että hän voi synnyttää aikuisena lapsia, mitä taas pojat eivät voi tehdä.

 Noin viiden vuoden iässä lapsi on hyväksynyt mielessään sen, että hänestä tulee isona joko mies tai nainen, sukupuoli-identiteetin perusta on muodostunut. (Himberg ym. 2000, s. 74).

                                                                                                                              Sisällysluetteloon

“Kolmannen pyörän ongelma” 

Kolmivuotias saattaa kuvitella menevänsä aikuisena naimisiin eri sukupuolta olevan vanhempansa kanssa. Sukupuolierojen tajuaminen tuo mukanaan myös kolmiosuhteen vaikeuden. Lapsi aavistelee, että vanhemmilla on jotain yhteistä, johon hän ei pääse osalliseksi, ja ulkopuolelle jääminen herättää hänessä raivoa, mustasukkaisuutta ja kateutta. Lapsi yrittää tunkeutua  vanhempien väliin ja voittaa eri sukupuolta olevan vanhemman itselleen. 

Vanhemmat voivat joutua kovalle koetukselle kolmivuotiaan kanssa, joka pyrkii päämääräänsä. Lapsen terveen kehityksen kannalta on kuitenkin suotuisaa, etteivät vanhemmat anna liikaa periksi lapsen vaatimuksille, vaikka rajan pitäminen johtaa kiukutteluun ja oikutteluun. Tämä vaihe on paitsi sukupuoli-identiteetin myös seksuaali-identiteetin perusta, siis sen millaisen peruskäsityksen lapsi saa itsestään seksuaalisena olentona. Jos lapsen kilpailuun toisesta vanhemmasta suhtaudutaan liian ankarasti tai hänelle annetaan liikaa periksi, seksuaali-identiteetin myöhempi kehittyminen saattaa vaarantua. Lapset, joiden vanhemmat näyttävät avoimesti kiintymystään ja osoittavat hellyyttä niin toisilleen kuin lapsilleen, pystyvät helpommin hyväksymään nämä puolet itsessään. (Himberg ym.2000, s.75). 

Omia pienuuden ja mitättömyyden kokemuksia helpotetaan, kun omista vanhemmista tehdään ylivertaisia. Kun taaperoikäinen on ensin luonut kahdenkeskisen suhteen äitiin ja sitten isään, niin hän voi ymmärtää, että isällä ja äidillä voi olla kahdenkeskinen suhde keskenään. Tällöin lapsi joutuu kehitysvaiheeseen, joka antaa hänelle mahdollisuuden rakentaa psykoseksuaalisen identiteetin alkuluomus. Kyseistä vaihetta kutsutaan traditionaalisesti ns. oidipaalivaiheeksi. Oman vanhemman “kosiminen” on lapsen tunne-elämän kannalta vakava asia; lapsen vilpitöntä rakkaudentunnustusta ei pidä tehdä naurunalaiseksi. Yhtä  tärkeää on, että lapsi todella jää vanhempiensa rakkaussuhteen ulkopuolelle. Vain silloin hän voi kasvun ja kehityksen kautta tavoitella sitä, mitä olisi niin kovasti halunnut, mutta jonka hän voi saada vasta aikuisruumiissa ja aikuisiässä. 

Oidipaali-iän eräs keskeinen kehitystehtävä on omantunnon rakentuminen. Ilman kehittynyttä omatuntoa on mahdotonta kokea sellaisia inhimillisesti arvokkaita tunteita kuten ilo, toivo ja kiitollisuus. Oidipaali-iän jälkeen seuraa lapsuudessa kehitysvaihe, jota psykoanalyyttisessä käsitejärjestelmässä kutsutaan nimellä latenssi-ikä. Eskari-ikäiset ovat latenssi-iän alkutaipaleella. (Sinkkonen. 2003, 82-83, 85). 

Noin viiden vuoden iässä pikkupoika huomaa, ettei hän pysty voittamaan häntä paljon vahvempaa isää eikä saamaan äitiä itselleen. Hän joutuu hylkäämään fantasiansa mahdottomana. Poika luopuu äidistä rakkauskohteena ja samastuu isään. 5-7 –vuotiaiden esikuvat ja ihanteet ovat usein rohkeita sankareita. Pojat ihailevat usein toiminnan miehiä, palomiehiä, urheilijoita. Kun poika samastuu isäänsä, hän aluksi ihannoi tätä ja pitää sankarina. Viimeistään nuoruuden taitteessa poika osaa kuitenkin arvioida isäänsä realistisemmin ja näkee hänen puutteensa. Niinpä poika voi antaa itselleenkin anteeksi sen, ettei ole täydellinen.

Myös tyttö huomaa, ettei hän voi voittaa isää äidiltä ja hänkin luopuu kilpailusta, mikä saattaa käytännössä näkyä isän väheksymisenä ja mustamaalauksena. Tätä sinänsä kielteistä käyttäytymistä pidetään kuitenkin tytön kehityksen kannalta suotuisana ilmiönä. Jos tyttö on liikaa sidoksissa isäänsä, kukaan mies ei voi korvata isää hänen elämässään. Noin 5-7 –vuotiaana tyttö alkaa kognitiivisen kehityksensä vuoksi nähdä äitinsä uudesta näkökulmasta – äiti ei ole enää hoivaava ja kaikkivoipa, vaan aikuinen nainen, jolla on omat tarpeensa ja päämääränsä. Tämä oivallus avaa mahdollisuuden samastumiseen ja naiseksi kasvamiseen. (Himberg ym.2000, s.75). 

Latenssi-iän alussa lapset korostavat leikeissään sääntöjä, järjestystä ja moraalia, koska omantunnon hauras luomus tarvitsee paljon ulkoista vahvistamista. Latenssi-iän kehitykselle on keskeistä hankkia kyky tulla toimeen samanikäisten ryhmissä ja vanhemmista erillisemmin. Latenssi-iän kirjoissa lapsilla on yleensä aina eläimiä, joita täytyy hoitaa ja kesyttää. Kyseessä on lapsen pyrkimys kesyttää ja sivistää omaa villiä puoltansa. (Sinkkonen. 2003, 85-86).

Lapsuuden keskeiset kehitystapahtumat ovat syvällisesti ja viisaalla tavalla kerrottu sadussa : “Olipa kerran kuningas ja kuningatar…” Sadun loppuun on kätketty sadun ja lapsuuden kehityksen tärkein oppi. Kukaan ei saa koskaan koko valtakuntaa – vain puolet valtakuntaa. Sukupolvien ketjussa saa vain puolet siitä, koska lapsi ei voi olla samanaikaisesti sekä aikuinen että lapsi. Samoin sukupuolten välisessä asetelmassa voi olla vain jompaa kumpaa sukupuolta. Vain yhdessä toisten kanssa ovi luoda kokonaisen valtakunnan. (Sinkkonen. 2003, 86).

                                                                                                                          Sisällysluetteloon

Kirjallisuutta   

                                                                                                      Sisällysluetteloon